Sport
Irlantilainen tanssi teki hyvää erityisesti Hannen kipeälle selälle.
Irlantilainen tanssi teki hyvää erityisesti Hannen kipeälle selälle.

Koko nuoruuden Hanne oli karttanut liikuntaa ja päästänyt itsensä huonoon kuntoon. Kaiken muutti matka Irlantiin. 

Kun Hanne Yli-Parkas oli 28-vuotias, selkään iski noidannuoli, joka vei jalat alta.

– Kipu oli järkyttävä. Työterveyshoitaja totesi, että minulla on 60-vuotiaan kunto, lihakset olivat niin heikot.

Liikunta oli aina ollut Hanne tuskaista ja epäkiinnostavaa. Teininä passiivisuus oli angstiselle ja tiedostavalle nuorelle melkein kunnia-asia.

Nyt oli kuitenkin pakko tehdä jotain. Hanne uskaltautui kaverin kanssa kokeilemaan yliopiston ryhmäliikuntatunteja, mutta aerobic ei sykähdyttänyt. Syksyllä 2009 hän lähti samaisen kaverin kanssa turistimatkalle Irlantiin. Hän ihastui saareen niin, että on myöhemmin palannut sinne parisenkymmentä kertaa.

– Parasta Irlannissa ovat avoimet ja huumorintajuiset ihmiset. Siellä on rentoutta, joka sopii minulle. Myös maisemat ovat uskomattoman hienoja.

Mutta saarelta tarttui matkaan muutakin.

Pääsin askelsarjan loppuun!

Reissun jälkeen Hanne rohkaistui irlantilaisen tanssin kurssille yliopistolla. Tunnilla hän puuskutti, mutta huomasi ensi kertaa, että hikoilu ja liikkuminen on mukavaa.

Vaativa laji toi oppimisen riemua.

– Lääkärin mukaan tanssi olisi selälle hyväksi. Kurinalaisuus ja iloinen musiikki vaikuttivat myös. Laji kolahti täysillä.

Hanne nautti, kun pääsi kunnolla haastamaan itseään. Vaativa laji toi oppimisen riemua. Hei, en unohtanut askelsarjaa, vaan pääsin kokonaan loppuun!

Seuraavat pari vuotta kuluivat tanssitunneilla. Siinä ohessa Hanne innostui jopa lankuttamaan itselleen vahvemman keskivartalon.
Tanssiryhmässä heräsi ajatus osallistumisesta irlantilaisen tanssin Nordic Feis -kilpailuun.

– Se oli pienen porukan kisa, jossa oikeastaan kavereiden kesken katsottiin toistemme tanssia.

Uusi maailma aukesi seuraavana vuonna, kun Hanne ilmoittautui Dublinin paikallisiin mestaruuskilpailuihin ainoana suomalaisena. Hän nauroi lähtevänsä näyttämään irlantilaisille, miten irlantilaista tanssia tanssitaan.

– Oikeasti kilpailuissa oli kyse itsensä ylittämisestä. Tavoitteena oli, että uskallan mennä lavalle enkä pyörry.

Peruukki päähän, meikit naamaan

Hanne halusi valmistautua kilpailuun huolella. Hän vaihtoi pubikierroksen aamulenkkiin lähikylän komeille rantakukkuloille. Kilpailupäivän aamuna hän alkoi meikata hostellin vessassa.

– Kumpikin olisi aiemmin ollut täysin absurdi ajatus. Ennen Dublinin kisaa ostin ensimmäistä kertaa itselleni meikkejä, koska irkkutanssissa lavalla pitää näyttää hyvältä. Lajiin kuuluu blingiä ja peruukkeja.

"Lavalla olin hermoraunio, tein virheitä ja unohdin askeleita."

Vessassa Hanne kyseli muilta naisilta, miltä meikki näytti. Amerikkalaistyttö kannusti laittamaan lisää luomiväriä. Kisapaikka oli 1980-luvun laivatunnelmaa henkivä kongressihotelli. 

– Lavalla olin hermoraunio, tein virheitä ja unohdin askeleita. Pääsin kuitenkin kaikki tanssit loppuun. Tunnelma oli sähköinen.

Tanssimaailmaan kurkistaminen inspiroi niin, että Hanne päätti osallistua samana vuonna Krakovassa pidettyihin irlantilaisen tanssin EM-kilpailuihin. Siellä hän kisasi kuudessa eri tanssissa ja yllätti itsensä sekä opettajansa.

– Lähdin mukaan ilman odotuksia, vain pitämään hauskaa. Suoritukset menivätkin paljon paremmin ja varmemmin kuin Dublinissa, ja onnistuin nauttimaan tanssin vauhdista. 

Kun palkintojenjako alkoi, Hanne oli varautunut vain taputtamaan hymyssä suin. Vasta kun vieressä olija sanoi, että hänen nimensä oli kuulutettu, Hanne tajusi yltäneensä palkintopallille. Hän oli yhdessä tanssissa kolmas ja kahdessa toinen, pisteen tai kahden päässä voitosta. Ensi kerralla sitten kultaisin mitali!

Keuhkoihin ei enää sattunut

Tanssimenestyksen tielle nousi kuitenkin toinen urheilulaji. Erään kerran Hanne oli dublinilaisessa baarissa juhlistamassa Saint Patrick's -viikkoa, kun paikalle osui walesilainen rugbyjoukkue.

– He opettivat minulle rugbyn säännöt ja näyttivät, miten sivurajanostoja tehdään.

"Matkalla ensimmäisiin treeneihin olin oksentaa kauhusta bussissa."

Hanne oppi lajikulttuurista, jossa pelissä otetaan rajusti yhteen, mutta vastustajaa ja tuomareita kunnioitetaan. Pelin jälkeen joukkueet voivat mennä yhdessä oluelle ja laulaa kilpaa Yogi Bearia rugbysanoilla.

Hannesta alkoi sukeutua myös penkkiurheilija. Kun hän meni kaverinsa kanssa Suomessa baariin katsomaan rugbyn MM-ottelua, turkulainen rugbyjoukkue houkutteli heitä kokeilemaan lajia itse.

– Matkalla ensimmäisiin treeneihin olin oksentaa kauhusta bussissa. En pitänyt itseäni vieläkään urheilijana. Mutta en kuollutkaan kentälle, kun siellä juostiin ja kokeiltiin taklauksia. Keuhkoihinkaan ei sattunut.

Porukka oli mukavaa, ja paikalla oli muitakin naisia. Vitsinä alkanut fanitus muuttui harrastukseksi, kun treenit imivät mukaansa.

– Minussa on sen verran masokistia, että itsensä äärirajoille vieminen viehättää. Tanssissa ruhjotaan varpaita ja rugbyssa taklataan.

Rugby vaatii paljon keskittymistä, mikä kiehtoo Hannea. "Työasiat unohtuvat täysin, mikä on mahtavaa."
Rugby vaatii paljon keskittymistä, mikä kiehtoo Hannea. "Työasiat unohtuvat täysin, mikä on mahtavaa."

Hidasta nilkkajumppaa

Vuonna 2014 Hannes loukkasi pelatessaan pahasti oikean jalan pohjeluunsa. Se murtui ja kuukauden päässä odottaneet EM-kilpailut menivät sivu suun.

– Ketuttihan se. Mutta tilanne ei parantunut jossittelusta, eikä kukaan tehnyt sitä tahallaan.

Kuntoutus vaati kaksi leikkausta, puolen vuoden treenitauon ja puolitoista kautta sivussa peleistä. Hanne pelkäsi taantuvansa takaisin sohvaperunaksi.

– Oikean nilkan kimmoisuus oli nollassa. Tanssijalle se on katastrofi. Fysioterapeuttini oli kuitenkin ihana ja tsemppasi koko ajan.

Mielessä kävi jopa kaiken lopettaminen.

– Mutta sitten olisi jäänyt harmittamaan, etten ollut saanut vielä ensimmäistä kultamitaliani tai tehnyt maalia.

Liikun ihan oikeasti!

Kahdet tai kolmet rugbytreenit, pari tanssiharjoitusta, kuntosaliharjoittelua, tanssiryhmän yhteisharjoituksia, workshopeja... Hannen liikuntaviikko on nykyään vilkas. Välillä treenejä on päivässä kahdet. Jos uutistoimittajana työskentelevällä Hannella on iltavuoro, harjoitukset jäävät väliin.

– Olen joutunut tunnustamaan itselleni, että todella olen liikunnan harrastaja. Lasken lepopäiviä ja mietin ruoan proteiinipitoisuutta.

Treenimäärien kasvaminen on pakottanut miettimään myös ravintoa ja lepoa uudella tavalla.

– Alussa tein amatöörivirheen: jatkoin liian kevyiden lounassalaattien syömistä ja jouduin ylikuntoon. Nyt kiinnitän huomiota esimerkiksi välipaloihin ja proteiinin syömiseen. 

"Alussa tein amatöörivirheen: jatkoin liian kevyiden lounassalaattien syömistä ja jouduin ylikuntoon."

Koko keho on muokkaantunut uusiksi, mutta tärkein on kuitenkin henkinen puoli. Hanne on ylpeä siitä, mihin hänen kroppansa pystyy. Itsetunto on aivan eri luokkaa kuin ennen.

– Sekä tanssissa että rugbyssä on keskityttävä täysillä, ja se nollaa työasiat päästä. Treenien jälkeen olo on aina energisempi, vaikka mennessä olisi väsyttänyt tai ketuttanut.

Irlantilainen tanssi ja rugby tuovat myös älyllistä haastetta, jota Hanne kaipaa.

– Se tunne, kun saa puskettua askelsarjan ensimmäistä kertaa läpi, on mahtava. Eikä mikään ole parempaa kuin hyvin tehty taklaus!

Muistathan, että tilaajana voi lukea Sport-lehteä maksutta osoitteessa digilehdet.fi/sport

Hannen oivallukset

  • Jaksan enemmän kuin luulen. Kun valmentaja käskee, jaksan vielä yhden toiston, vaikka olen jo puhki. Eli jaksan enemmän kuin 95 prosenttia ajasta kuvittelen jaksavani.
  • Terveellisyys on asenne. Siinä ei ole kyse puntarin vahtaamisesta tai vaatekoon tuijottamisesta. En usko dieetteihin, vaan kokonaisuuteen. Olen kaikkiaan hyvin tyytyväinen kroppaani ja siihen, mihin se pystyy.