Sport

Juoksu antoi Emilia Lahdelle, 36, tukea ja turvaa, kun hän pyristeli irti väkivaltaisesta suhteesta. Siitä alkoi hurahdus, joka vei Uuteen-Seelantiin asti.

Suomen halki juokseminen olisi liian pliisua, sisututkija Emilia Lahti mietti kaksi vuotta sitten. Mikä olisi tarpeeksi järisyttävää? Mikä on rohkeinta, mitä voin tehdä?

Entä 2 500 kilometrin lenkki Uuden-Seelannin Eteläsaaren kärjestä Pohjoissaaren kärkeen? 50 kilometriä joka päivä 50 päivän ajan. Se kuulosti jo hyvältä!

Ne, jotka Emilian tunsivat, eivät edes ihmetelleet. Äiti ei epäillyt hetkeäkään tyttärensä onnistumista. Aviomies tarkasti ensin kuulleensa oikein, mutta kysyi heti perään, miten voisi auttaa. Hän auttoi laatimalla kotisivut. Niitä tarvittiin, sillä juoksu ei ollut haasteen ydin.

Emilia juoksee, jotta saisi huomiota Sisu Not Silence -kampanjaansa. Sillä on tarkoitus herättää huomiota lähisuhdeväkivaltaa vastaan.

– Haluan esimerkilläni luoda positiivisia tarinoita parisuhdeväkivaltaa kokeneista ja rohkaista muitakin kertomaan tarinansa. Vain siten hiljaisuus voidaan murtaa, Emilia sanoo.


Juokseminen New Yorkin puistoissa auttoi Emiliaa löytämään itsensä uudelleen.

 

Vuoden 2010 lokakuussa Emilia näki unen, jossa hän juoksi kauniin maan halki. Todellisuudessa hänen oma elämänsä oli tuolloin kaikkea muuta kuin kaunista. Hän oli juuri lähtenyt väkivaltaisesta parisuhteesta ja onnellinen siitä, että oli vielä elossa.

”Kukaan ei kuitenkaan uskoisi”

Miestä pidettiin kilttinä ja mukavana. Kukaan ei uskoisi, jos kerrot, hän sanoi Emilialle. Vaaranmerkit olivat jääneet häneltä itseltäänkin huomaamatta, sillä ne olivat aluksi niin pieniä. Väkivalta alkoi vähättelynä.

– Mies istutti minuun ajatuksen siitä, etten ole riittävän hyvä.

Emilia työskenteli tuolloin Suomen New Yorkin pääkonsulaatissa, kävi pilateksessa ja herätteli vanhaa juoksuharrastustaan. Kun poikaystävä näki, että juoksusta tuli Emilialle tärkeää, hän halusi mukaan.

Jos mies ei valittanut silmiin paistavasta auringosta, hän kritisoi vastaan juoksevia naisia liian paljastavista asuista. Viha kääntyi nopeasti myös Emiliaan, ja lenkit päättyivät usein itkuun.

Vähitellen väkivalta muuttui myös fyysiseksi, eikä kukaan Emilian läheisistä tiennyt siitä. Poolopaita, pitkät hihat ja meikki peittivät totuuden.

Muutosta ei valitettavasti tullut – paitsi pahempaan.

Mies suostui vihanhallintaterapiaan, ja Emilia toivoi muutosta. Terapeuttikin sanoi, ettei ollut nähnyt yhtä motivoitunutta asiakasta.

Muutosta ei valitettavasti tullut – paitsi pahempaan.


Emilian painattamat rannekorut kantavat sanomaa mukanaan.

Lokakuisena perjantai-iltana tilanne kärjistyi, ja Emilia joutui soittamaan poliisit. Mies sai syytteen, ja hänet karkotettiin lopulta maasta.

– Isoin tragedia ei ollut väkivalta, vaan se, että uskoin valheen. Että jos kertoisin asiasta, kukaan ei uskoisi eikä ketään kiinnostaisi.

Nyt Emilia tietää, että väkivalta kasvaa hiljaisuudessa. Ja juuri siksi siitä pitää puhua.

Juoksulenkeillään Manhattanin ympäri Emilia alkoi vähitellen saada takaisin henkisen kanttinsa. Hän uskoo, että kehon viisaus veti hänet juoksemaan, jotta hän löytäisi itsensä uudelleen.

– Suhde vei uskon omaan arvooni ja siihen, että pystyisin muuttamaan elämääni. Mutta juostessa kehoni muistutti aivojani joka askeleella siitä, että pystyn tähän.

Emilian mielestä trauma on kuin iso energiapallo, joka linkoaa ihmisen johonkin suuntaan. Hänet se heitti opiskelemaan positiivista psykologiaa Pennsylvanian yliopistoon ja tutkimaan sisua, ihmisen ytimellistä voimaa.

Sama kysymys kiehtoo Emiliaa edelleen: miten ihminen pystyy ylittämään itsensä tilanteessa, jossa voimat tuntuvat jo loppuneen?


Kaikki tarvittava kulki mukana, kun Emilia juoksi ystävänsä kanssa 220 kilometrin matkan Helsingistä Turkuun.
Kaikki tarvittava kulki mukana, kun Emilia juoksi ystävänsä kanssa 220 kilometrin matkan Helsingistä Turkuun.


Oivallus Ironmanissa

Ala-asteen liikuntatunneilla Seinäjoella Emilia mietti usein, olisiko hän taas viimeinen, joka valitaan futisjoukkueeseen. Hyvinä päivinä hän oli toiseksi viimeinen. Cooperin-testituloksillakaan ei ollut kehumista.

22-vuotiaana Emilia lähti ensimmäiselle lenkilleen. Hän puristi yököttävän tunteen läpi ja juoksi 40 minuuttia. Jokin lajissa vetosi heti. Seuraavana päivänä hän teki saman uudestaan ja ilmoittautui

ensimmäiselle maratonilleen puolen vuoden päähän. Hän alkoi myös haaveilla Ironman-triathlonkisoista.

– Jos minulla on jokin hengenlahja, se on se, etten näe esteitä.

Sinnikäs harjoittelu jatkui. Maratonit kasvoivat ultramatkoiksi.

– Pitkissä treeneissä ensimmäiset viisi tuntia ovat valmistautumista kuudetta tuntia varten. Siitä alkaa luonteen rakentaminen.

Haave Ironmanista toteutui 16 vuotta myöhemmin, viime maaliskuussa Uudessa-Seelannissa. Kisoja edeltävänä iltana ystävä oli yllyttänyt Emilian nostamaan tarot-kortin. Pakasta nousi luuranko eli kuolema, mutta Emilialle kortti symboloi muutosta.

"Saan itse määrittää, mitä onnistuminen ja epäonnistuminen merkitsevät minulle."

Kisa-aamu koitti ennätystuulisessa säässä. Kaikesta harjoittelusta huolimatta Emilia ei pystynyt rentoutumaan vapaauintiin kylmässä aallokossa. Hän oli varma, ettei pääsisi rantaan aikarajan sisällä ja joutuisi keskeyttämään. Sitten hän muisti kortin.

– Parissa sekunnissa päätin, että kertoisin tarinan keskeyttämisestä samalla ylpeydellä kuin voittotarinan. Saan itse määrittää, mitä onnistuminen ja epäonnistuminen merkitsevät minulle.

Heti kun Emilia päästi irti häpeästä ja pelosta, kaikki alkoi sujua. Hän veti 3,8 kilometrin uintiosuuden rintauinnilla ja läpäisi aikarajan täpärästi. 180 kilometrin pyöräily ja maraton sujuivat hyvin, ja maaliin saapui onnellinen itsensä voittaja.

Vaikka sisu on Emilian vahvuus, siinä piilee myös isoin haaste.

– Loistan vaativissa hetkissä, mutta välillä opettelen vielä tunnistamaan, missä menee puskemisen ja irti päästämisen raja.

Ironman opetti, että toisinaan sisukkain teko ei vaadi puskemista. Tarvitsee vain päästää irti.

 



Harkittu riski

Viimeiset kaksi vuotta Emilia on valmistellut Sisu Not Silence -kampanjaa ja kuullut myös epäileviä kommentteja. Eihän 2 500 kilometriä voi juosta 50 päivässä. En voisi edes kuvitella tekeväni tuota!

Nämä ovat Emilian mielestä vaarallisia ajatuksia.

– Kun mielelle ei anna edes mahdollisuutta kuvitella, mitä voisi tehdä, mahdollisuus haihtuu tuuliin.

Tavallisena treeniviikkona Emilialle kertyy 50–120 lenkkikilometriä. Nyt 50 kilometrin kevytvauhtinen lenkki alkaa tuntua jo aika helpolta.

Emilialle itsensä ylittäminen on luonnollista. Hän ei anna muiden määritellä sitä, mihin hän pystyy.

– Haluan näyttää esimerkkiä siitä, että voi tehdä asioita, joiden onnistumisesta ei ole takeita. Uskallan unelmoida, koska en tiedä mikä kaikki voi mennä pieleen. Se on kokemattoman etu.

Kampanjan ideana on korostaa sitä, että jopa väkivaltakokemuksen voi kääntää voimaksi – ja vaikeimmatkin hetket voi nähdä mahdollisuutena omaan kasvuun. Emilialle vastoinkäymiset toivat viisautta.

"Jos olen selvinnyt 15 tunnin kestävyyssuorituksista, en niuhota ihan pienistä."

– Tiedän nyt paremmin, kenet päästän lähelleni. Osaan myös paremmin ennakoida vaaroja.

Myös pitkät juoksut ovat kehittäneet luonnetta.

– Jos olen selvinnyt 15 tunnin kestävyyssuorituksista, en niuhota ihan pienistä. Kun tunnen kehoni, uskallan myös asettaa itselleni rajat helpommin. Minua ei enää kohdella miten tahansa!

Naistenpäivänä 8.3. Emilia tuli maaliin matkallaan. 50 ultramaratonia 50 päivässä Uuden-Seelannin halki. Tehty. Facebookissa hän päivitti:

– Se on täynnä! 2400 kilometriä. 2 400 kilometriä, joista jokainen on omistettu väkivaltaa kokeneille, heidän rohkeuttaan ja vahvuuttaan kunnioittaen. Mikä sisukkuuden riemuvoitto!

Sisukkain teko on kuitenkin vaatinut paljon enemmän.

– Kun uskalsin tulla ulos kuorestani, olla oma itseni ja kertoa tarinani. Siitä kaikki vasta alkoi, Emilia kertoo.

Sport-lehden numerossa 3/2018 tanssija-koreografi ja ryhmäliikuntaohjaajat kertovat, miten he oppivat rakastamaan kehoaan ja miksi ylipaino ja sporttisuus eivät sulje toisiaan pois. Tilaajana voit lukea lehden maksutta osoitteessa digilehdet.fi.

Sport

Lotta Näkyvä on mukana ensi vuonna esitettävässä Selviytyjissä. Mikä viidakossa pelottaa eniten ja mitkä ovat hänen valttejaan?

Lue myös juttu: 

Sport

Malli Lotta Näkyvä viettää kesäkuun lopulla kolmekymppisiään. Todellinen käännekohta tuli eteen jo vuosi sitten.

Viime kesänä Lotta Näkyvä oli valmistautumassa ystävänsä häihin, kun hänet lävisti voimakas pelko.

– Tuntui kuin en olisi saanut happea ja sekoan. Aviomieheni Kristian sai lähteä häihin yksin, kun jäin sänkyyn makaamaan.

Lotta heräsi siihen, että hän oli vaivihkaa ajanut itsensä uuvuksiin: suorittanut kaksia opintoja ja matkustanut Kristianin luo ulkomaille aina kun mahdollista. Lopulta Lotan isän, Aki Hintsan, kuolema romahdutti korttitalon.

– Sängyssä maatessani ajattelin, etten ansaitse seuraavaa hengitystäni, koska en ole tehnyt mitään sen eteen.

"Suorittaminen ei tee minusta yhtään tehokkaampaa."

Kohtaukset loppuivat vasta, kun Lotta alkoi keskustella itsensä kanssa raivorehellisesti ja käsitellä tunteitaan.

– Olin ollut jopa ylpeä siitä, etten tarvitse lepoa tai vapaapäiviä. Mutta paniikkikohtaukset pakottivat nöyrtymään. Oivalsin, ettei omaa arvoa tarvitse ansaita. Nyt ymmärrän myös, ettei suorittaminen tee minusta yhtään tehokkaampaa.

Enää Lotta ei aloita aamujaan lukemalla sähköposteja, vaan hiljentymällä, meditoimalla ja rukoilemalla. Hän tahtoo rauhoittaa hetken kiittääkseen uudesta päivästä ja siitä, että on elossa.

– Olen hyväksynyt myös sen, että olen aina "work in progress".

Miten Lotta pitää huolta henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnistaan? Mikä liikuntalaji koukuttaa hänet extreme-elämyksiin? Lue koko haastattelu Soprt-lehden numerosta 6-7, joka ilmestyy 14.6. Tilaajan voit lukea jutun maksutta osoitteessa digilehdet.fi.