Siskon häissä oli päästy pikkutunneille. Istuimme auton takapenkillä puhumassa poikkeuksellisen syvällisiä.

Tämän harvinaisen yhteisymmärryksen hetkellä sisko parkaisi: ”Mua ottaa niin päähän, että loppujen lopuksi kukaan muu ei tajua minua yhtä hyvin kuin sinä!”

Ymmärsin heti, mistä hän puhuu. Tuskin olisimme tutustuneet toisiimme, ellemme olisi syntyneet samaan perheeseen. Olisi ollut pöydässä hiljaista, kun viileä nössö ja tulinen bilehile olisivat yrittäneet keksiä yhteisiä puheenaiheita. Että onkin samoista vanhemmista saatu aikaan näin erilaiset tyttäret!

Mutta kun on elänyt yhdessä koko elämänsä, toista tajuaa pelkistä äänenpainoista ja katseista. Sisko tietää, miksi nimipäivät ovat tärkeitä ja jouluna tehdään hiki päässä kastiketta kinkulle. Hän tajuaa, miksi muovipussit pitää olla viikattuina keittiössä lavuaarin alla, mitä tarkoittaa Alias-pelissä paperille piirretty saha¬laitakuvio (vuoristoa tietenkin) ja miksi ohareita ei tehdä.

Sisarussuhde on vähän kuin hiipunut avioliitto, jossa toisen läsnäolo lohduttaa ja tuo turvaa, mutta myös raivostuttaa niin, että välillä meinaa taju lähteä. Sisko tulee reviirille kainostelematta, vaikka onkin tyystin erilainen kuin itse valitsemani ystävät. Ja kaikki pitää kestää, myös omat raadolliset puolet: kiintymys ja kateus, huolenpito ja valtataistelu, luottamus ja törkeä kampitus.

Mutta siskon kanssa oppii selviytymään maailmassa. Hän on horjumaton tuki¬pilari, vaikka keikuttaakin laivaa pikkumyrskyillä. Missä muualla elämässään saa suomi–ranska–suomi-sanakirjasta päähänsä? Kuka muu lukisi salaa päiväkirjan, nauraisi noloille hetkille päin näköä ja vaatisi jakamaan huoneen ja tavarat? Ja toisaalta: kuka muu pitäisi kanssasi huolta vanhenevista vanhemmista ja olisi huolissaan, jos et heti vastaa puhelimeen?

Sisaruussuhteessa voi vapaasti kummastella, miten outo toinen on. Minä en halua muuttaa häntä, hän ei halua muuttaa minua. Ja se on todellista turvaa.