Olohuoneessa, sopivasti tv:n tuntumassa, seisoo se, mitä en koskaan uskonut hankkivani sisustusta pilaamaan. Sillä on pullea vatsa, pitkä kaula ja käyrät sarvet. Se on kuntopyörä ja sille on syynsä.

Alkusyksystä tutkin innoissani työpaikkani liikuntatarjontaa. Tämän helpommaksi ei kuntoilu voisi tulla. Tyrmäsin oitis kavereiden houkutukset lähteä Helsingin keskustaan joogaamaan. Sinne asti en selviäisi, mutta työpaikan liikuntatiloihin pääsisin suoraan hissillä.

Näin jo sieluni silmin itseni puoli kahdeksalta pilateksessa, joogassa, afrossa, circuitissa. Ja tietenkin tavanomaiset lenkit ja pyöräilyt päälle.

Mutta sitä mukaa kun syksy on edennyt, olen keksinyt monta hyvää syytä, miksi en saa itseäni liikkeelle:

– On niin sateista.
– Olen varmaan tulossa kipeäksi.
– Viikossa pitää olla myös lepopäiviä.
– Pyyhe unohtui kotiin.
– Lenkkari hankaa.
– Tapaamisen vuoksi pitää olla täydessä tällingissä heti aamusta.
– Pikkujoulun jälkeen liikunta on suorastaan hengenvaarallista.
– On jo liian myöhäistä tunkea ryhmään.

Nyt sarvipää tuijottaa haastavasti ja tiedän, ettei sen ja minun välillä ole enää mitään. Paitsi sohva.

Olenkin jo viilettänyt otuksen selässä läpi maanantaileffojen, emmerdalejen, uutisten ja serranonperheiden. Mutta edelleen on vaarana, että kuntopyörä päätyy tv-shopista tilattujen jumppavälineiden hautausmaalle.

Samaan paikkaan, missä ovat gymstickit, jumppapallot, painonnostopenkit, stepperit ja trampoliinit, joita moni on tullut hankkineeksi itselleen kotisohvalla laiskotellen. Ja samalla uskotellen, että ihmevälineet kuntoilevat ja laihduttavat puolestamme.

Osalle vempeleistä on jo löytynyt uusiokäyttöäkin: kuntopyörästä saa kuulemma hyvän vaatetelineen pikkuhousuille ja rintsikoille, joogapallo sopii lapsen potkittavaksi ja minitrampoliini toimii kivana petinä pehmoleluille.