Erään suomalaisen vaateketjun viikkokokouksessa toimitusjohtaja luki kirjeen.

”Asiani on hieman arkaluontoinen ja herkkä, joten kirjoitan tämän nimimerkillä. Kun olin 16-vuotias, anastin Helsingin liikkeestänne yhden paitapuseron. Asia on jäänyt  kaivertamaan, enkä ole todellakaan ylpeä teostani. Pyydän näin vuosien takaa anteeksi käytöstäni ja lähetän ohessa takaisin puseron summan (noin 50–90 markkaa) eli 20 euroa korkojen kanssa. Olen nyt 45-vuotias ja selittänyt lapselleni, kuinka tärkeää on toimia vastuullisesti ja rehellisesti. Pahoittelen vielä tapahtunutta ja toivon, että voitte antaa nuoruuden tyhmyyteni anteeksi.  Ystävällisin terveisin Rehellinen kansalainen.”

Ihan kummallista tämä ihmisen elämä, mietin kuullessani tarinan. Meillä kaikilla on sisimmässämme muistoja rehellisyyden tai epärehellisyyden kamppailusta. Vieläkin nousee hiki pintaan, kun mietin leivontailtaa kaverini kanssa 16-vuotiaana. Ruokaan tarvittiin suklaarusinoita ja kaverini piipahti kaupassa. Kun hän palasi, kysäisin niiden hintaa.

”No, kuule ei mitään. Nappasin vain taskuuni.”

Tiputtelin suklaarusinoita kakkuumme ja tunsin järkyttävää syyllisyyttä. Ystävällistä kauppiaspariskuntaa en pystynyt enää katsomaan silmiin, eivätkä suklaarusinat ole sen koommin maistuneet.

Entäs sitten vuosia myöhemmin kauppakeskuksen parkkipaikalla. Vauva huusi autossa, kaksivuotias juoksi ympäriinsä, mies puhui työpuhelua ja kaksi teini-ikäistä murjotti takapenkillä.  Yhtäkkiä huomasin, että ostoskärryn pohjalle, kassien alle, oli jäänyt maksamaton t-paita. Voi ei! Univelkainen minäni otti vallan. Nyt en enää jaksa. Ostimmehan kaupan melkein tyhjäksi, enkä jaksaisi palata sekunniksikaan järkyttävään lauantairuuhkaan. Istahdin turtana autoon. 

Onneksi pääni selvisi nopeasti. En koskaan unohda sitä ihanaa myymäläpäällikköä, jolle valutin puhelimessa elämääni.

”Hei mutta, älä nyt itke, meilläkin on kotona vauva ja silloin saattaa vähän ajatus heitellä.”

Maksettu t-paita on tallella vieläkin. Ja se päällä on ihan hyvä olo.