Olin hiihtämässä, mutta en osannut yhtään nauttia siitä. Vaivasi, kun lapset makasivat kotona telkkarin ääressä.

Olisi pitänyt ottaa ne ladulle mukaan ja mennä niiden kanssa matovauhtia. Jatkuvasti kun paasataan lasten liikkumattomuudesta! Mutta minä vain halusin mennä yksikseni supervauhtia”, valitteli ystäväni.

”Huono omatunto, tuttu juttu”, huokaisin minä. Pari viikkoa sitten hipsin töistä kotiin iltamyöhään ja totesin lasten huoneissa olevan jo pimeää. Yhtäkkiä se iski minuun – tajuttoman huono omatunto. Ryntäsin lasten luo ja päästin sisäisen hannapartaseni valloilleen:

”Oletteko muuten syöneet tänään vihanneksia? Puoli kiloa päivässä pitäisi syödä.”

”Mitä vitsiä tää oikein on?” kiljui teinityttäreni. ”En saa kyllä enää unta, kun herätit mut.”

Hipsin katuvaisena olohuoneeseen ja mietin, että voi kamalaa, nyt tytär kärsii puutteellisen vihannestason lisäksi myös liian vähästä yöunesta.

Huonon omantunnon kanssa pitää kai vain oppia elämään. Vanhemmuus tuskin on kenellekään tasaista taivallusta tai ylenmääräistä onnistumista. Yleensä se on samantasoista toimintaa kuin muukin elämä. Eli epätasaista.

Mutta toisaalta huonon omantunnon puuskat ovat mahtavia skarppauksen hetkiä. Niistä voi oppia ottamaan myös iloa irti. Kun vanhin poikani muutti kotoa pois, rämistelimme hänen kesäautollaan kauppaan ostamaan opiskelijakämppään astioita.

Matkalla se iski. Parkkipaikalla velloin jo kyynelissä ja toistelin pojalleni: ”Jotenkin tuntuu, että mä en ole osannut olla sellainen äiti sulle, kuin mun olisi pitänyt olla.”

Poika katsoi pitkään: ”Mikä juttu tää nyt on? Mulla on ollut ihan mukava elämä. Ei kai elämän tarkoitus ole aina olla niin helppoa? Ostetaanko me muuten niitä kippoja vai ei?”

Pyyhin kyyneleeni ja päätin unohtaa, että pakotin pojan aikanaan muumihiihtokouluun, jotta pääsin itse hiihtämään toiselle ladulle. Ihan täysillä!