Vein poikaystäväni, nykyisen mieheni, aikoinaan mummolle ensiesittelyyn. Mummo hääräsi tervetuliaisiksi pullat pöytään ja keitti vahvat kahvit.

Puoliltaöin hän teki meille pedin olohuoneeseen ja köpötti itse makuuhuoneeseensa nukkumaan.

Neljältä yöllä heräsimme kummaan kahinaan. Pikkuruinen mummoni hiiviskeli keittiöön. Kuuntelimme ihmeissämme vatien kolinaa, uunipeltien rämähtelyä ja hiljaisia askeleita.

Puoli kuudelta mummo kurkkasi malttamattomana olohuoneen puolelle: ”No niin, aamupalalle! Nyt olisi valmista.”

Huhhuh! Vilkaisimme mieheni kanssa toisiamme epäuskoisina ja kömmimme väkisin ylös. Mummolta oli todella karannut mopo käsistä. Keittiössä meitä odotti pino uunituoreita, tuoksuvia karjalanpiirakoita ja keko munavoita.

Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, mistä tässä yltiöpäisessä aamutouhussa oli kyse. Sehän oli mummon tapa kertoa, että olen hänelle tärkeä.

Välittämisen näyttäminen on vaikea taiteenlaji. Kauniit asiat sanotaan yleensä ääneen vain juhlapuheissa. Olen niitä, jotka eivät muista sanaakaan ylioppilasjuhlistaan, hääonnitteluista tai lapsensa ristiäisistä, vaikka taatusti kuulin lämpimiä sanoja. Mukanani kannan niitä ihania arjen hetkiä, jolloin joku on yllättänyt minut välittämisellään.

Mörököllin isän mörököllinä teinityttönä arkemme kului siihen, että minä yritin rikkoa rajoja, ja isäni koetti pitää niistä tiukasti kiinni. Tunteet näytettiin karjumalla. Yhtenä viikonloppuaamuna toinenkin puoli tunteista pääsi hetkeksi esiin. Olin nukkumassa, kun unen keskellä tajusin, että isäni istahti vuoteelleni ja painoi suukon poskelleni. En sittenkään ollut ihan mahdoton kakara!

Osaa se tuntematonkin yllättää. Väsyneenä äitiyslomalaisena työnsin lastenvaunuja ympäri lenkkipolkuja saadakseni vauvan nukkumaan. Kimeä kiljunta toppapussin sisällä jatkui aina vain. Ahistaa! manasin mielessäni. Vastaan pyöräili vanha mies, joka huikkasi minulle: ”Onpa kaunis päivä tänään!”  Tosiaan, aurinko paistaa, tajusin minäkin. Ja pian lapsikin tyyntyi.