”Se oli kammottava tunne”, ystäväni huokaisi äskettäin.

Hän ompeli eräänä viikonloppuna päiväpeittoa. Homma tympi häntä kovasti jo etukäteen: yhden suoran sauman takia piti mitata, leikata, siksakata, taas mitata ja päärmätä, sitten vielä surrutella metritolkulla saumaa suoraksi. Ärsyttävintä oli pujottaa peitonmitallinen nuppineuloja kankaaseen ja kohta taas nyppiä ne pois.

Ystäväni päätti hurauttaa saumat ilman tuskallisia mittailuja ja nuppineuloja. Kukapa sitä päiväpeittoa niin läheltä katsoisi, että huomaisi vinot reunat?

Päiväpeitosta tuli kamala. Ystäväni ei kuitenkaan ehtinyt asiaa harmitella, sillä lopputulosta katsellessaan hän tajusi jotain vielä kamalampaa: herranen aika, mähän olen kuin anoppini!

Miehen äitikään ei jaksa tehdä asioita ihan viimeisen päälle. Yleensä anoppi kutoo villapaidat vähän sinnepäin, yksi hiha saattaa hyvin olla toista pidempi. Aivan kuten ystäväni, myös hänen anoppinsa on melkoisen pihi. Molemmat myös loukkaantuvat herkästi, innostuvat asioista vauhkouteen asti eivätkä osaa sanoa kellekään ei.

Ystävääni alkoi ahdistaa. Anopissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta entä heidän elämänsä yhteisessä miehessä? Miksi ihmeessä puoliso halusi elää äitinsä kaksoisolennon kanssa? Etsikö mies vaimokseen äitiään? Oudointa oli, että juuri anopin ja miniän yhteiset piirteet synnyttivät pariskunnan vakavimmat riidat.

Lohdutin kaveriani: ”Kaikissa ihmisissähän on joitakin samoja piirteitä.”

Ajatus jäi silti vaivaamaan häntä. Kun pariskunnalla oli rauhallinen tiskihetki (he siis tiskaavat yhdessä!), ystäväni uskalsi vihdoin nostaa asian esille.

”Oletko huomannut, että mä olen ihan samanlainen kuin äitisi?” hän aloitti varovasti.

Mies hymyili ja jatkoi tiskaamista: ”No joissain asioissa voit ollakin. Mitäs siitä?”

”Eikö se vaivaa sua? Tai tunnu oudolta?” ystäväni tivasi.

”Ei. Sun kanssa on niin helppoa olla, kun sä tunnut niin tutulta.”

Nainen huokaisi syvään. Ilmankos anopinkin kanssa kaikki on niin mutkatonta.