Aloitteleva laskettelija otti ja varasi alppimatkan. Kuinka kokematon laskija pärjää Keski-Euroopan rinteillä?

Helmikuun Sportissa kirjoitin, kuinka yritin hankkiutua rinnekammosta eroon lasketteluopettajan opein. Todellinen tulikaste koitti viime viikolla, kun tuoreita taitoja piti testata oikeissa alppiolosuhteissa.
 
Laskettelukoulussa laskin vain hyväkuntoisia ja tyhjiä rinteitä, ja olin huolissani niin pehmeästä lumesta kuin tungoksestakin, ja ennen kaikkea siitä, että alppimäet ovat tolkuttomat jyrkkiäkin. Aivan suotta! Suurin osa rinteistä oli punaisia, eikä mitenkään hirvittävän pahoja. Jos en olisi kyylännyt rinnekartan värikoodeja aivan niin neuroottisesti, olisin veikannut monia punaisia rinteitä siniksi eli helpoiksi.
 
Laskuolosuhteita matkaan mahtui silti laidasta laitaan. Huikean aurinkoisten päivien suurin pelko oli pandakarhurusketus. Kovassa sumussa aloitteleva laskija joutui sitten kykyjensä rajoille, sillä pahimmillaan eteenpäin näki yhden merkkikepin mitan, ehkä kymmenen metriä. Tuli todella harjoiteltua sitä, mikä rinnekoulussa jäi hiukan vähälle: käännökset pitää tuntea, niitä ei parane ajatella.

Seuraavana päivänä polveen asti yltänyt suojalumikerros vei kertaheitolla kaatumisen pelon, ja syke todella nousi muusta syystä kuin pelosta. Ehdotin jopa mustaa rinnettä aivan itse!

Alpeilla siis hyvin pärjää aloittelijakin. Ainakin kun muistaa, että aina voi aurata.

Muistin myös laskettelunopettajani neuvon (lasten rinnekoulua koskevan tosin): Joskus on hyvä vaihtaa laskeminen lumiukkojen tekoon.

 

Näin laskettelukammo alunperin lähti.

Teksti ja kuvat Pauliina Ranta