Siinä me istuimme paljaina – kahdeksan toisillemme vierasta naista – ahtautuneena saunanlauteille kylki kylkeen kiinni. Tai no, emme me ihan vieraita olleet, sillä olimme pelanneet kimpassa jalkapalloa kevään ja kesän.

Harjoittelimme vähän milloin sattui. Välillä kerran viikossa, toisinaan tauko venyi pitemmäksi riippuen siitä, miten saimme aikataulut sopimaan. Ei puhettakaan samasta säännöllisyydestä kuin ukkojen puulaakiporukoissa.

Valmentajaksi ryhtyi italovahvistuksemme aviomies. Ja valmennettavaa piisasi.

Vain pari meistä kolmi–nelikymppisestä oli aiemmin pelannut futista. Mutta tahtoa ja sitkeyttä riitti. Juoksimme hiki päässä pallon perässä niin että unohdimme ajan ja paikan.

Silloin kun lapsenvahti puuttui, jälkeläiset otettiin kentän laidalle leikkimään. Pienten perään katsottiin sanattomalla sopimuksella, olivat ne sitten omia tai toisten. Suurin vaara heillä oli saada äidin jalasta singonnut pallo päähän. Silti lapset olivat meistä polleita.

Huippupelaajiksi emme yltäneet, mutta hauskaa riitti.

”Kenen kanssa sä oikein pelaat”, kaverit kysyivät, kun kerroin uudesta harrastuksestani. ”En tosiaan tiedä”, vastasin. Ja se oli totta. Toki tunsin pari naista etukäteen ja joku toinen taas tunsi jonkun muun. Oli vapauttavaa, kun olimme toisillemme vain etunimiä, eikä taustoilla ollut mitään väliä.

Mutta siinä kun hikoilimme kauden päätteeksi lauteilla, minua alkoi naurattaa. Missä muualla kuin Suomessa mentäisiin alasti samaan tilaan ilman esittelyjä. ”Hei, keitä te oikeastaan olette?” hekotin.

Sinä iltana lauteilla avautui koko elämänkirjo: värikkäät ammatit ja elämänkohtalot. Puhuimme rakkaudesta, miehistä tai niiden puutteesta, yksinäisyydestä, vauvakuumeesta, unelmista. Yksi oli juuri toteutunut. ”Mulla on nyt pallo mahassa”, kuului ylälauteilta.

Mahtavaa. Jos saamme porukan tänä keväänä kasaan, kentän laidalla on yksi tyyppi enemmän. Peli jatkuu.