Vuoden futistreenit ovat ohi. Jäikö käteen muutakin kuin haisevat säärisyndit?

Kuin siskojen kanssa

Yksi lempisanaparejani on sitkeä sissi, ja nyt häpeilemättä liitän sen itseeni. Selvisin vuoden kestäneestä urakasta. Jalkapallon aloittaminen tuntui minusta ajatuksena yhtä oudolta kuin matka Gobin autiomaahan. Mutta taivalsin harkkoihin syksyn pimeässä ja loskassa, treenasin keväällä kaatosateessa ja pystyin ylläpitä­mään uskoa, että kyllä tämä jossain vaiheessa palkitsee. Muiden Sitkeiden Mammojen kan­nustus kantoi silloin, kun minulta oli usko loppua, ja joukkueen henki kiritti yrittämään vielä, kun tuntui, että jalat eivät kestä enää yhtään spurttia.

Pallosta tuli kaveri

Oletin, että vuoden treenin aikana opin jotain pelaamisesta. En osannut kuitenkaan kuvitel­lakaan, että voisin päästä kiinni sellaiseen asiaan kuin pallon tun­tumaan. Pallo on nyt minulle tut­tu: en tunne enää itseäni hoopoksi, kun otan sen jalkoihini ja kuljettelen ja potkin sitä. Jokin aika sitten harjoittelin vetoja naapurin viisivuotiaan Jymyn kanssa muina naisina.  Niinhän tehdään, jos harrastetaan futista.

Katson poikieni matseja toisin silmin kuin ennen. Hoksaan pelin keskeltä paikan, johon pallo pitäisi syöttää, jotta se saataisiin maaliin. Hihkun, kun pääsen todistamaan hienoa pelikuviota, joka huipentuu maaliin. Ymmärrän pelaajien erilaiset roolit kentällä. Esimerkiksi 14-vuotiaani ei ole maalintekijä, mutta hän on elementissään keskikentällä jakelemassa palloa eteenpäin. Hän on taitava ennakoimaan pelaajien liikkeitä, joten syöttö löytää aina oman kaverin, joka on liikkumas­sa vastustajan maalille.

Harhasyöttö - mitä sitten?

Ehkä kaikkein suurimmat opetukset liittyvät muihin asi­oihin kuin itse jalkapalloon. Voi sitä mataluuden tunnetta, minkä vallassa ryömin futisvuoteni alussa, kun pallo karkasi ja kaveri joutui sitä hakemaan ”Kana­dasta” tai kun tuli hutipotku ja vastustaja pääsi tekemään maalin. Vuoden aikana sisäistin, että joukkueen pelaajat ovat samalla viivalla tässä asiassa. Kaikki mokaavat. Kun kesän viimeisissä peleissä  vedin karkeita harhasyöttöjä, häpeä ei enää vallannut mieltäni. Olin harmissani lähinnä itseni takia. Joukkue kyllä kestää aina yhden pelaajan epäonnistumisen kerrallaan.

Kerettiläisiä ajatuksia

Ensimmäisissä kesäsarjan peleissä sain itseni kiinni samasta asenteesta, johon miehet usein syyllistyvät puhuessaan nais­ten jalkapallosta. Matsit tuntuivat alussa ”pelailulta ”, aivan kuin ne eivät olisi olleet oikeaa pelaamista. Kun olin juossut kentällä muutaman matsin Sitkeiden kanssa, ke­rettiläiset ajatukseni katosivat ja omaksuin asenteeni muilta, minua kokeneemmilta Sitkeiltä. Pelasimme tosissamme, aina voi­tosta, ja viis siitä, että joukkuejohtaja Pian lanseeraama motto olikin: ”Ei taidolla, vaan tahdolla.” Nauroimme itsellemme ja mokillemme joka ikisessä pelissä, mutta siitä huolimatta se oli jalkapalloa.

Siskokset kuin ilvekset

Ihmeellisintä vuodessa olikin kokemus joukkueen voimasta. Miten hauskalta tuntui, kun treenaamisen tahmeus alkoi jäädä taka-alalle ja päällimmäi­seksi tunteeksi nousi ilo pelaajakave­rin onnistumisesta, tai aloin jännittää juuri tämän naisporukan puolesta pe­likentällä. Joukkueurheilussa on paljon samaa kuin sisaruussuhteessa: se opettaa jakamaan, kasvattaa hyväksymään erilai­suutta ja ennen kaikkea iloitsemaan muista ihmisistä ja yhdessä tekemisestä.

Porukassa sai kokea myös sen, että on mahdollista pyrkiä yhteiseen päämää­rään, vaikka yksilöt ovat aivan erilaisia persooniltaan ja taidoiltaan. Ja vielä pitää samalla hauskaa.

Kiitos, Mammat ja FC SiMa. Kannoin ylpeänä pelipaitaa

FUTARIN FAKTAT

  •  Tunnit: 56. Tuon verran käytin aikaani vuoden kuluessa treeneihin ja peleihin.
  • Hämmästyttävin taito: Otin pari kertaa pallon oikeaoppisesti rinnalla haltuun pelissä.
  • Pysyvä Muisto: Vasemmassa polves­sani on pieni puolikuun muotoinen arpi, joka tuli, kun kynnin jumppasalin latti­aa pallon perässä talvella. Minulle tulee hyvä mieli aina, kun näen sen.
  • Pompotteluenkka: 2. Tavoitteita riittää siis jatkossakin.

Teksti Marja-Liisa Husso Kuva Sanna Liimatainen