Onko tämä outo fiilis uusien kenkien ansiota? Pitelen käsissäni ensimmäisiä oikeita nappiksiani ja olen hämilläni.

Sarjassa seurataan, miten käy helsinkiläiselle futisäidille, joka aloittaa jalkapallotreenit nollasta.

Taikatossut

Onko tämä outo fiilis uusien kenkien ansiota?

Pitelen käsissäni ensimmäisiä oikeita nappiksiani ja olen hämilläni. Minä, jolle nappulakengät ovat tähän asti merkinneet jalkahieltä haisevia, hiekkaa ympärilleen kylväviä ällö­tyksiä, olenkin innoissani kuin lapsi. Miten hienot! Ja miten makealta tuntuu panna ne jalkaan. Pinta on sileä ja kiiltävä. Nahka tuoksuu, ja muoto on niin tyylikäs, että jos pohjassa ei olisi nappuloita, kengät sopisi­vat vaikka farkkujen kaveriksi. Tepastelen kotiparketilla ja viis veisaan, vaikka lattiaan jäisi pieniä naarmuja. Tuntuu, kuin nousisin vähän ilmaan.

Toinen ilon aihe on, että sisätreenit ovat ohi ja pääsemme Sitkeiden Mammojen kanssa ulos. Ei enää ikkunatonta jumppa­salia, eikä seiniä, jotka tulevat liian nopeasti vastaan. Aivan nurmikentälle meillä ei ole varaa, eikä taitojakaan (nurtsien pelivuorot menevät meitä paremmille), mutta länsi-helsinkiläinen hiekkakenttä tuntuu lähes stadionilta pitkän talven jälkeen.

Minne pallo pomppaa?

Keveissä varusteissamme ja kevään typerryttäminä olemme Paulan, Pian, Sanna H:n, Jennin, Sanna G:n, Jesin, Erjan, Elisan, Samiran, Jarnan ja Marin kanssa kuin varsoja kesälaitumella, mutta kun saamme pallot mukaan lämmittelyyn, muistutamme sadun bambia liukkaalla jäällä. Pallo kimpoilee jaloistamme hallitsematto­masti, ja kun se osuu muhkuraiseen hiek­kaan, sen liikerataa on mahdoton ennustaa.

Joukkueenjohta­jamme Pia toteaa ke­vään ekojen treenien olevan aina tällaisia. Futispallo käyttäytyy aivan eri tavalla kuin futsalpallo, ja hiekka-alustaan tottuminen vie aikaa. Nappiksetkaan – vaikka kuinka hienot – eivät tunnu heti luontevilta jaloissa.

Naisten harrasteliigan ensimmäinen peli on aivan ovella, ja meillä ei ole aikaa hukat­tavaksi. Treenit vetävä Pia hakee kullekin pelaajalle sopivinta paikkaa kentällä. Niin jokainen pääsee käyttämään omia vahvuuk­siaan hyödykseen. Tämä on aivan sitä samaa, josta valmentajalegenda Jyrki Heliskoski puhui.

Tiimalasi avuksi

Pia piirtää tikulla hiekkaan pienen kentän ääriviivat ja selittää, miten kukin pelaaja siel­lä liikkuu. Esimerkiksi laitapelaajan liikkeitä Pia havainnollistaa piirtämällä kenttään tiimalasin.

– Laitapelaaja laskeutuu tiimalasin kapeimpaan kohtaan eli vyötärölle aina, kun vastustaja hyökkää. Kun me hyökkääm­me, laituri nousee tiimalasin leveimpään kohtaan ja pysyy siellä vapaana sitä varten, jos joku antaa seinäsyötön.

Nyt hidaskin hiffaa

Heureka! Tässä on siis se kuuluisa seinäsyöttö, jota olemme jauhaneet koko talven. Palaset alkavat loksahdella paikoil­leen. Talven harkat olivat tahmeita oman osaamattomuuteni ja lajin uutuuden vuoksi, mutta myös siksi, että en oikein hahmotta­nut, mihin kaikki tähtää. Nyt tiedän, mitä varten olemme harjoitelleet. Kun aloitam­me harkkapelin ja yritämme soveltaa Pian neuvoja käytäntöön, keskityn vain peliin ja unohdan kaiken muun. En mieti hutipotku­jani enkä haltuunottamattomia vetoja. On vain pallo ja tämä joukkue, jonka tavoitteena on pelata yhteen.

Treenien jälkeen on hyvä mieli. Viikon päässä oleviin seuraaviin harkkoihin en pää­se, ja hetken jo mietin, onko minun todella mentävä niiden sijaan katsomaan jotain tanssiesitystä... Uudet nappiksetko saavat aikaan näin outoja ajatuksia?

Futarin faktat

  • Odotetuin varuste nappiksien jälkeen on Mammojen kokovalkoinen peliasu, paita ja sortsit. Kalpeaihoisena näytän lähinnä haamulta asu päälläni, mutta luotan, että kesäaurinko korjaa väritystä.
  • Kevään tärkein numero on edelliseen liittyen 21. Ensimmäinen oma pelinumeroni ikinä!
  • Kummallisimmat kalenterimerkinnät ovat tulevat Mammojen matsit, jotka näkyvät jääkaappimme oven aikataulussa sulassa sovussa poikieni harkkojen ja mat­sien kanssa.
  • Paras naisten harrasteliigan joukkueen nimi on tietenkin Sitkeet Mammat, mutta aika hauskoja ovat myös Miss Kyntäjät, FC Lisukkeet ja FC Puskan Potku.

Teksti Marja-Liisa Husso Kuva Sanna Liimatainen