Joku sitkee mamma noituu pallon ka­rattua jaloista. V-sana pääsee myös valmentajaltamme Peteltä, jonka veto menee metsään, ja arvatkaa mitä minun suustani lipsahtaa, kun en saa potkua lähte­mään edes sinne päin?

Sarjassa seurataan, miten käy helsinkiläiselle futisäidille, joka aloittaa jalkapallotreenit nollasta.

Kirosanoja ja kaljaa

Joku sitkee mamma noituu pallon ka­rattua jaloista. V-sana pääsee myös valmentajaltamme Peteltä, jonka veto menee metsään, ja arvatkaa mitä minun suustani lipsahtaa, kun en saa potkua lähte­mään edes sinne päin?

Opinko epäonnistumaan

Syksyllä uumoilin, että epäonnistumisten sietäminen saattaa olla se juttu, jon­ka kanssa joudun eniten paini­maan futisurakkani edetessä, ja taisin osua oikeaan. Entisessä elämässäni – kun kävin enim­mäkseen ohjatuilla tunneilla ja juoksemassa – ei ollut mitään merkitystä sillä, teenkö jonkun liikkeen oikein vai väärin. Jumppa­tunnilla hiki ja ilo irtoavat, vaikka koikin vä­lillä väärään suuntaan. Juoksemisen autuus piilee aivan jossain muussa kuin oikeassa tekniikassa – hyvää askellustekniikkaa miten­kään väheksymättä.

Joukkuelajissa harjoitellaan yhdessä, ja jos et saa vetoa lähtemään oikeaan suuntaan, ai­heutat sählinkiä, ja kaveri joutuu hakemaan pallon ties mistä asti. Nolottaa.

Tämä korostuu vielä enemmän, kun tree­nataan pelitilanteita. Harjoituspelissäkin ta­voitteena on tehdä maali, ja joka kerran, kun pallo karkaa jaloistasi, suorituksesi heikentää oman joukkueesi mahdollisuuksia.

Paluu jumppatunneille

Kukaan ei tietenkään mollaa epäonnistu­misesta, joten häpeän tunteet ovat sisäsyn­tyisiä. Mikä siellä taustalla sitten kummit­telee? Kouluaikojen liikkatuntien armoton ranking, kun huonoimmat pelaajat valittiin aina viimeisinä? Vai jotain ihan muuta?

Ihailen omia poikiani ja hei­dän futisjoukkuekavereitaan, jotka mokan tapahduttua siir­tyvät seuraavaan pelitilantee­seen kuin puhtaaseen pöytään. Tietysti he ovat jo alusta lähtien tottuneet siihen, että mokia tulee ja lajia ei voi oppia tekemättä virheitä. Mut­ta heille on myös nappulasta asti iskostettu, että kaverin mokia ei kommentoida, vaikka mieli tekisi. Tavoitteena on, ettei kenenkään tarvitse pelätä haukkuja epäonnistumisen hetkellä. Pelko luo epävarmuutta, ja epävar­muus näkyy pelissä.

Nyt meni nätisti!

Treenit jatkuvat, mokista huolimatta. Tie­dän jo, että palloa potkaistessa tukijalan eli maassa olevan jalan pitää olla suunnilleen pallon vieressä: näin potkuun saa kunnol­la voimaa. Miksi on niin vaikeaa pitää edes siitä yhdestä asiasta huolta? Useimmiten potkuni ovat hitaita liruja, ja taas on voima­sana ihan lähellä. Katson ihmeissäni Emmyn tykkimäistä vetoa ja Sannan mojovaa pot­kua – näiltä naisilta todella lähtee.

Vetojen lisäksi harjoittelemme pallon kul­jettamista pujotteluradalla jokaisella kerralla. Moneen viikkoon jalkani eivät kerta kaikki­aan pysty tarpeeksi hienovaraisiin liikkeisiin, mutta sitten yhtenä päivänä kaikki sujuu: ja­lat tottelevat ja pallo vierii hallitusti kartioi­den lomassa. Paula kehuu suoritustani nätik­si, ja tunnen itsekin onnistuneeni. Huomaan edistykseni myös, kun lämmittelemme. Pys­tyn kuljettamaan palloa reippaasti eteenpäin siirtämällä sitä jalalta toiselle.

Aika noloa...

Vuodenvaihteessa Sitkeet mammat pitää pitkän tauon, ja minäkin huilin hyvillä mie­lin. Voin ajatella ihan muita asioita.

Uudelleenaloitus sen sijaan on tahmeaa. Treenit jatkuvat samalla viikolla, kun las­ten koulut alkavat ja ylipäätään arjen aika­taulutus iskee päälle. Rämmin harjoituksiin lumisohjossa ja mietin, miten selviän tästä keväästä. Ikävät fiilikset yleensä katoavat treenien aikana, kun keskityn palloon ja saan hien kunnolla pintaan. Tällä kertaa olen ko­tiin lähtiessäkin turhautunut, vaikka ei har­koissa mitään vikaa ollut. Suuntaan määrä­tietoisesti kohti Alepaa ja sen juomahyllyä, ja poimin sieltä koriini kylmän oluen.

Tähän on siis tultu. Urheilijaäiti päästää höyryjä pelikentällä kiroilemalla ja hoitaa ke­tutustaan kaljalla.

Futarin faktat

  • Pompotteluenkka 1 ja siihen se taitaa jäädä. Valmentajamme Peten sanoin en aio panostaa taitoon ”uran tässä vaiheessa”.
  • Maaleja 1.
  • Kiinnostavinta on ollut seurata tuttu­jen ilmeitä, kun olen kertonut projektistani.
  • Yllätyin, kun kiivaiden potkuharkkojen jälkeisenä päivänä maitohappo ei tuntunut reisissä vaan kaulan lihaksissa.
  • Vammoilta olen edelleen säästynyt, mutta joukkueen vammalista on ankaraa luettavaa: Paula parantelee murtumaa ja Claudia sormestaan katkennutta jännettä. Pia ja Minna toipuvat revähdyksistä.
  • Eniten paineita asetan itse itselleni, mutta toinen stressin aihe on futsal-pelit, joihin minua keltanokkaakin on taivuteltu 

Teksti Marja-Liisa Husso Kuva Sanna Liimatainen