Naisten pukkarissa on käynnissä urheiluarpien näyttely. Joku nostaa futissortsin lahjetta ja näyttää sormenmittaista arpea. Toinen paljastaa sukan alta liki 20-senttisen pohkeessa kulkevan juovan.

Sarjassa seurataan, miten käy helsinkiläiselle futisäidille, joka aloittaa jalkapallotreenit nollasta.

Oudolla planeetalla.

Naisten pukkarissa on käynnissä urheiluarpien näyttely. Joku nostaa futissortsin lahjetta ja näyttää sormenmittaista arpea. Toinen paljastaa sukan alta liki 20-senttisen pohkeessa kulkevan juovan. Olen ensimmäisissä treeneissäni kuin vieraassa maassa, jonka kieltä en ymmärrä.

Kaivan repustani vaivihkaa tavalliset lenkkitossut sekä pojaltani lainaksi saadut säärisuojat. Länttään muovikourut nopeasti kiinni, sillä aromista päätellen niitä ei ole pesty vähään aikaan.

Pukkarin askeettiset penkit ja puiset naulakot tuovat mieleen koulun liikkatunnit. Fiilikseni on muutenkin kuin ekaluokkalaisella. En tunne porukasta ketään, ja mietin, nolaanko itseni yrittäessäni vääntää liikunnallista minääni uuteen asentoon.

Käyn juttusille Lauran, 46, kanssa, joka kertoo pelaavansa futista, koska kunnolle on pakko tehdä jotain – nyt tai ei koskaan. Lajiksi valikoitui jalkapallo, sillä se on myös 12-vuotiaan pojan harrastus. Kun kuulen, että Laurakin on mukana ensimmäistä kertaa, oloni helpottuu.

Norsu lasikaapissa

Treenit käynnistyvät, ja yritän sulautua joukkoon. Valmentajamme Pete puhaltaa pilliin ja selittää kuljetus- ja syöttöharjoituksen kulun. Olemme kolmessa jonossa eri puolilla salia, ja kuvio alkaa pyöriä, mutta kun minun vuoroni tulee, en tiedä, mihin suuntaan minun pitäisi pallon kanssa hölkätä. Joukkuekaveri vieressä neuvoo ystävällisesti, ja siitä se lähtee. Pallo tosin lipsuu jaloistani milloin mihinkin suuntaan, mutta urheasti jatkan kuljetusta, kunnes syötän seuraavalle.

Sitten pujottelemme muovikartioista rakennettua rataa pallon kera, ja tunnen itseni norsuksi lasikaapissa. Kun pujottelurataan yhdistetään juoksuosuus, saan vähän varmuutta. Viimeisillä osuuksilla alamme juosta kilpaa, ja naiset kannustavat äänekkäästi toisiaan. Tämäkin on minulle uutta.

Kun vedän viimeisiä vetoja henki tuskin enää kulkien, naisporukka huutaa nimeäni, ja saan kiristettyä vielä vähän lisää vauhtia pakottaviin pohkeisiini.

Missä muussa liikassa hurrataan siskoille näin äänekkäästi? Ryhmäliikuntatunneilla ei edes esittäydytä – puhumattakaan, että sanottaisiin vierustoverille: ”Kylläpä grapewine sujuu sinulta  linjakkaasti.”

Nolouden huippu

Jatkossa saan tuntumaa futiksen fyysiseen ulottuvuuteen. Harjoittelemme haltuunottoja. Nilkka ja reisi soveltuvat siihen mainiosti, mutta boltsi pitäisi oppia kuolettamaan myös rinnalla. Kun otan palloa vastaan, melkein aina se lämähtää liian alas?–?suoraan tissiin, ja se tekee kipeää! Miksei naisilla ole futiksessa rintasuojia, jos kerran miehillä on jääkiekossa alasuojat?

Syksy pimenee, ja treenit jatkuvat, mutta olen edelleen pallohukkanen. Vaikka ehdin kuluvan harkan aikana sisäistämään kuljetus- ja syöttöharjoituksen kuvion, seuraavaan kertaan mennessä olen unohtanut sen. Päiväni murmelina -elokuvassa päähenkilö elää yhä uudelleen saman päivän samoine virheineen, ja nyt tiedän, miltä hänestä tuntuu.

Nolouteni huippu ajoittuu ensimmäisen Pallo haltuun -jutun ilmestymisaikaan: olen kirjoittanut oman joukkueeni nimen väärin. Sitkeet mammat ovat siis FC POHU:n eikä PoHu:n joukkue, ja kirjaimet ovat lyhenne Pohjois-Haagan Urheilijoista. Naiset kuittaavat virheeni hyväntahtoisella hymyllä.

Onnenkantamoinen

Alhosta on tie vain ylöspäin. Saan viimein asialliset treenivaatteet ja futsal-kengät. Aivan kuin veto lähtisi paremmin kuin aikaisemmin hyökkäysharjoituksessa. Omalla vuorollani sohin jalalla niin penteleesti, ja minua puoli päätä pidempi Martta saa antautua: pallo menee maaliin.

Tuuletan ja hihkun! Pelkäsin jo etukäteen, että futarin faktoissa keikkuu vielä toukokuussa pyöreä nolla tehtyjen maalien kohdalla. Mutta tämä antaa toivoa.

Futarin faktat

  • Pompotteluenkka 1 (miten se voisi tulla paremmaksi, jos sitä ei harjoittele)
  • Maaleja 1 (harkoissa)
  • Vammoilta olen säästynyt, mutta pelissä maali­vahtina olleelta Claudialta katkeaa sormesta jänne. Hui.
  • Tässä kuussa opin joukkueeni nimen :)
  • Eniten häpesin, kun en neljännelläkään kerralla muistanut syöttöharjoitusta.
  • Olen ylpeä, että olen saanut lähdettyä treeneihin kerran tai kaksikin viikossa, vaikka koen niissä lähinnä vastoinkäymisiä.
  • Ihailen joukkueemme nuoria tyttöjä, kun he tanssahtelevat pujotteluradalla. Aivan kuin pallo olisi magneetilla kiinni milloin jalan sisäsyrjässä, milloin ulko­syrjässä.

Teksti Marja-Liisa Husso Kuva Sanna Liimatainen