Sarjassa seurataan, miten käy helsinkiläiselle futisäidille, joka aloittaa jalkapallotreenit nollasta. Pallokammoisestakin naisesta voi kehittyä ihan kelpo futisäiti, mutta mitä on odotettavissa, kun tämä itse joutuu kentälle?

Sarjassa seurataan, miten käy helsinkiläiselle futisäidille, joka aloittaa jalkapallotreenit nollasta. Pallokammoisestakin naisesta voi kehittyä ihan kelpo futisäiti, mutta mitä on odotettavissa, kun tämä itse joutuu kentälle?

Äiti, mä voin opettaa sulle hämyn, sanoo 11-vuotias Heikki, kun kuulee, että hänen keski-ikäinen äitinsä on liittynyt naisten futis­joukkueeseen. Että treenaamaan vaan, lapsi ajattelee. Aikuisen mieleen hiipii epäilys: miten paljon mustelmia ja pohkeiden kiris­tystä on kärsittävä matkalla naispuoliseksi Ronaldoksi.

Viimeksi olen urheillut joukkueessa kouluaikoina. Liikkuessa haluan nimittäin keskittyä vain itseeni, vaikka muuten olen­kin sosiaalinen. Saattaa olla, että kyse on myös virheiden pelosta – ne kun vaikuttavat koko joukkueen peliin. Joukkue on aina enemmän kuin osiensa summa, olen jankut­tanut lapsilleni epäonnistumisten hetkellä, mutta en ole tainnut itse sisäistää sitä.

Valitsen siis ohjatun jumppa- tai tanssi­tunnin. Musiikin tahdissa liikkuminen on nastaa, ja lisäksi koreografiset tunnit ovat jonkinlaista itsensä ilmaisua, vaikka en ku­vittelekaan olevani Minna Tervamäki.

Kohti Unelmacupia

Nyt minua odottaa kuukausien treenaaminen Pohjois-Helsingin Urheilijoiden eli PoHu:n Sitkeissä Mammoissa. Tavoitteena on osallistua joukkueen kanssa ensi vuoden syyskuussa pelattavaan naisten futisturnaukseen, Unelmacupiin.

Minun pitäisi löytää itsestäni vuoden ku­luessa rento, virheitä pelkäämätön joukkue­pelaaja. Asiaa helpottaisi, jos suhtautumiseni lajiin olisi nykyistä intohimoisempi. Olen pitänyt jalkapalloa pitkästyttävänä. Kenttä on suuri kuin varsinaissuomalainen vilja­pelto, ja ennen kuin pelaajat saavat kulje­tettua pallon omalta puoleltaan edes lähelle vastustajan maalia, olen siirtynyt jo sohvalta jääkaapille.

Kun aikoinaan tein parinvalinnan, tulin kuitenkin sanoneeksi tahdon myös jalka­pallolle. Perheen kasvettua kahdella pojalla pelini oli pelattu. Tuskin Heikki oli päässyt vaipoista eroon, kun isänsä laittoi hänet jalkapalloseuraan isoveli Lassin kaveriksi.

Yritin vaientaa kapina-ajatuksiani ajatte­lemalla, että lapsella on hyvä olla liikunta­harrastus (niin kuin onkin) ja että joukkue­laji kehittää pikku piltistä joukkuepelaajan, mistä on hyötyä myöhemmässä elämässä (niin kuin onkin).

Sydämessä läikähtää

Alussa yritin käyttää poikien treeniajat hyödyksi. Tihrustin kuplahallin kelmeässä valossa kirjan tekstiä tai uppouduin nais­tenlehtiin. Vähitellen havahduin reaalimaailmaan kentän laidalla ja opin tunte­maan muita toppa-asuisia naisia ja miehiä, joiden kanssa virittelimme kiinnostavia kes­kusteluja elämästä Perussa tai viimeisim­mästä Tanssii tähtien kanssa -ohjelmasta.

Poikien piirisarjat ja turnaukset pääsivät vauhtiin, ja minä aloin lämme­tä. Kun oma poika sai pallon ja pääsi kuljettamaan sitä muutaman metrin eteenpäin, äidin sydämessä läikähti. Viis siitä, että pallo kulki kohti joukkueen omaa päätä. Ennen kuin huomasinkaan, huusin kurkku käheänä: ”Hyvä PK!”

Tapa se!

Jalkapallo nostattaa suuria tunteita. Muistattehan tv-mainoksen, jossa Susanna Haaviston esittämä äiti katsoo ankeana juniorifutista sateisella kentällä ja karjuu pojalleen kannustuksena: ”Tapa se!” Aivan noita sanoja en ole kentän laidalla kuullut, mutta ei paljon puutukaan. Joskus toivon, että myös vanhemmille – ja valmentajil­le – voisi jakaa keltaisia tai punaisia kortteja. Ärräpäät ja pienten pelaajien mollaaminen ovat saaneet minutkin, rauhallisen ihmisen, niin kiihtyneeseen tilaan, että olen käynyt ilmoittamassa huutelijoille, että nyt riittää. Miehet sulkivat suunsa hämmästyksestä, mutta seuraavassa pelissä joku taas ärjyi suu pärskyen kohti pelin keskipistettä.

Jumalan jalka

Lähimmäksi pelaamista olen päässyt pa­rissa äidit vastaan pojat -matsissa. Kun pallo karkasi 10. kerran hallustani, kunnioitukseni pieniä pelaajia kohtaan kasvoi entisestään.

Mikä lie jumalan jalka ollut minua aut­tamassa, mutta onnistuin tekemään äitien pelissä yhden maalin (vastustajamme olivat siis 9-vuotiaita), ja sitä oli pakko tuulet­taa – niin makealta se tuntui. Jalkapallo on vähän niin kuin elämä itse: enimmäkseen aikamoista puurtamista, mutta yksi yllättävä juhlahetki saa mielen leijumaan.

Nyt tanssiaskeleet vaihtuvat potkutek­niikkaan – kai minun pitäisi kaivaa itsestäni vähän karskia asennettakin tulevia pelejä varten.

Miltäköhän näytän futissukat ja syndit jalassa?

Teksti Marja-Liisa Husso Kuva Sanna Liimatainen