Kaveripiirissäni on viime aikoina putkahdellut vauvauutisia. Vastasyntyneen näkeminen sairaalassa teki nelivuotiaaseen tyttäreeni suuren vaikutuksen.

Illalla hän esiintyi suuren luokan ammattilaisena: ”Tiedätkö muuten missä ne vauvat syntyvät? Ne kuule syntyvät taivaassa ja tulevat sieltä äidin vatsaan, ja sitten naiset vain luiskauttavat sen vauvan sieltä ulos.”

En ollut vielä henkisesti valmistautunut pitämään lapsenteosta biologian oppituntia, joten annoin teorian mennä läpi. Paitsi sen luiskauttamisen osalta.

Aikoinaan minulle – jo vähän enemmän elämän realiteetteja tuntevalle 9-vuotiaalle – vauvojen syntymä näyttäytyi vähemmän satumaisena ja innostavana tapahtumana.

Äitini alkoi tuolloin odottaa veljeäni. Muistan hetken, kun asia kerrottiin minulle. Istuin saunan lauteilla, minulle pyhässä paikassa, kun kuulin uutisen. Että minua hävetti! Juoksin ovet paukkuen ulos. Vanhempani olivat tehneet Sitä.

Pidin pitkään huolen siitä, etten kertonut asiasta koulussa kenellekään. Kesälomareissulla totuttelin uudenlaiseen äitiin, joka söi karkkia ja siveli pyöristyvää mahaansa. Syksyllä rohkaistuin kertomaan asiasta kavereille, ja hämmästys oli suuri, kun kukaan ei ilkkunut, vaan kaikista oli hienoa, että saan pikkuveljen tai -siskon. SEN harrastamisesta ei hiiskuttukaan. Kai muidenkin vanhemmat sitten...

Vasta yli kahdenkymmenen vuoden kuluttua – raskaushuuruissani – tulin paljastaneeksi vanhemmilleni kohtauksen todellisen syyn. Kyllä heitä nauratti! He olivat luulleet, että reaktioni oli ollut ainoan lapsen mustasukkaisuuskohtaus.

Tarina putkahti taas mieleen, kun raskaana oleva uusperheen äiti pohdiskeli, missä vaiheessa hän paljastaisi asian lapsille. Hänelle, kolmilapsisen perheen esikoiselle, sama häpeän tunne oli lapsuudesta tuttu. ”Ajattele, meidän isä ja äiti ovat tehneet Sitä”, hän oli uskoutunut ystävälleen, jolla oli yksi sisko.

”Yäk! Mun vanhemmat on tehneet Sitä kaksi kertaa, mutta teillä hei kolme”, kuului osanotto.