Kahvikuppi melkein tipahtaa kädestäni, kun pysähdyn tuijottamaan aamun lehdessä olevaa kuvaa.
 

Opiskelijat kärräävät sängyssä makaavaa vanhusta rantapolkua pitkin katsomaan keväistä järvimaisemaa. 
Miten innoissaan vanhus mahtaakaan olla! Ehkä hän on tuijottanut viime kuukaudet 
vanhainkodin seinää ja haistellut laitoksen tuoksua kevätilman sijaan. Ja sitten paikalle pelmahtaa opiskelijajoukko, joka saa rutiinit hetkeksi ihanasti radaltaan. Näin pienillä teoilla harpataan arjessa suuria askelia.
En itsekään ikinä unohda, miten juhlavalta Lapissa asuva 89-vuotias mummini viime kesänä näytti, kun vein hänet lempikahvilaamme, jossa olimme käyneet lapsuudestani lähtien. Hänellä oli takanaan ensimmäinen yksinäinen talvi hoitokodissa, jonne hän muutti suoraan omakotitalostaan pappani kuoltua. 
Mummi ei ollut käynyt kaupungilla lähes vuoteen. Niinpä otimme reissusta kaiken irti. 
Roolimme olivat vuosien mittaan vaihtuneet. Nyt minä kiikutin herkkuja mummin nenän eteen. Valkoiset kahvikupit, loraus kermaa ja lempileivos. 
Kuinka monesti olimmekaan jakaneet täällä isot ja pienet salaisuudet. Nyt me vain istuimme ja ihmettelimme. 
”Jännittää tämä kaupungissa olo. Näin vanhana ei enää oikein osaa tulla tänne, kun on jo niin hidas ja toisten tukkeena”, valoisasta luonteestaan tunnettu mummini totesi.   
Nyt ei anneta periksi, päätin – ja vein mummin tuttuun lähikauppaan. 
Saippuat, kahvi- ja keksipakkaukset, hiuspinnit ja sampoorivistöt näyttivät aivan uudenlaisilta. Hypistelimme innoissamme purnukoita ja kikattelimme. 
Jokin oli minussa muuttunut. Nuorempana olin ollut kärsimätön odottamaan mummin päätöksiä kauppareissuilla, mutta nyt viivyttelin minkä kerkesin. Tutkitaan vaikka jokainen hylly ja tavara, ajattelin. Näin, kuinka mummi pääsi osaksi sitä elämää, joka hänellä oli ollut vielä vähän aikaa sitten papan kanssa, omassa talossa, omassa arjessa. 
Jos pala saippuaa palauttaa sen edes hetkeksi, sen äärellä seistään.