Kadulla kävelee vastaan pariskunta, jonka mies on tuttu menneisyydestä. Mies pitää kädestä vastavihittyä vaimoaan, ja minä hymyilen idioottimaista hymyä teemalla: ”Hei, kiva tavata, tässä minä olen, ihan mukava ex-kaveri!”

Vielä kolme vuotta sitten vietimme miehen ja hänen entisen vaimonsa kanssa kesä-lomia yhdessä, mutta sitä seuraavana suvena totuin nyyhkyisiin ja raivoisiin puheluihin. Yleensä nainen soitti öisin ja mies päivisin. Nainen kutsui miestä siaksi ja mies naista helvetin lehmäksi. Minä otin kuuntelijan roolin ja muistelin pariskuntaa, joka kantoi ensimmäiseen kotiinsa huonekalutkin käsi kädessä.

Kun ero lopulta tuli ja mies kantoi ulos muuttolaatikoitaan, tajusin, että nyt minunkin on tehtävä vaikea valinta. Niinpä yksi mukava mies käveli pois elämästäni. Ja mukava nainen jäi.

Sillä valinnoistahan tämä nykyajan vaihteleva perhekaruselli on tehty. Kenen kanssa ystävyys jatkuu ja kuka jää vähemmälle? Kun avioerojen vaikutuksia tutkitaan, muistetaan aina pariskunta ja tietysti heidän lapsensa. Missä luuraavat selvitykset ystävistä ja eron vaikutuksista heihin?

Kokemukseni mukaan kavereiden ero saattaa usein myös lähipiirin tolaltaan. Vuosia sitten mekin saimme ystäviemme raastavasta erosta ja uskottomuudesta aikaan megalomaanisen riidan, jonka loppuvaiheista muistan vain sen, että istuin kylpyhuoneessa miehen selittäessä oven takana.

”Tästä saa nyt sen käsityksen, että mäkin oon jättänyt sut ja mullakin on muita naisia. Sulla kuule vippaa päässä ihan tosissaan.”

Niin vippasikin, mutta havaintojeni mukaan avioerotilanteissa se on yleistä. Jos hyvien ystävien elämänrakennelma sortuu, hiipivät suru ja kyseenalaistukset omaankin mieleen. Miksi ihmeessä me tässä kyhjötämme, meneekö meillä edes hyvin ja mitähän meillekin voi vielä tapahtua?

Mutta kyseenalaistamisessa on hyväkin puolensa. Kun mikään ei ole itsestään selvää, sitä jaksaa yrittää.