Maailman nopein nainen ei ole mikään kaistapää, vaan päättäväinen pohjoisen tyttö, jolla on tulevaisuudesta selvät suunnitelmat.

Helsingistä Rovaniemelle on 800 kilometriä tai tunnin lentomatka. Se on pikkupyrähdys, joten luulisi, että tapaaminen yhden rovaniemeläisen kanssa järjestyy helposti. Paitsi, jos on kyse alppihiihtäjä Tanja Poutiaisesta, 24.

Maailmancupin kilpailut pitävät Tanjan vauhdissa. Hän juuri tullut Yhdysvalloista, Itävallasta sekä Sveitsistä ja pitänyt kolmen päivän loman Rovaniemellä. Nyt nokka on kohti Saksaa ja Italiaa.

Jos mielii tavata Poutiaisen ja haluaa pelata varman päälle, hänet on paras tavata ilmassa. Lentokoneesta Tanja ei voi kadota kesken matkan. Kun vielä kiilaa hänet keskimmäiseen penkkiin ja itsensä käytävän puolelle, tilanne on melko hyvin hallussa.

– Ai niin, muistinko jo sanoa, että Saksasta ajammekin Sveitsiin. Jatketaan sieltä sitten Italiaan, jonne kisat on siirretty, Tanja sanoo ohimennen.

Moneen kertaan rukattu matkasuunnitelma etenee vaiheeseen X tai Y.

Huipulla viilataan enää yksityiskohtia

Tanja Poutiaisen työnä on pujotella mäkeä alas suksilla niin nopeasti kuin pystyy. Homma on ohi minuutissa, näyttää kevyeltä ja kuulostaa yksinkertaiselta – eikä ole mitään näistä.

– Siinä minuutissakin ehtii jo hyvin maitohapoille. Maaliin tullessa jaloissa tuntuu samalta kuin olisi tehnyt vähintään 60–70 kyykkyä minuutissa. Ylärinteestä tullaan sellaista vauhtia, että portit vain vilisevät silmissä, Tanja kuvailee.

Kisojen alla jokainen kilpailija saa käydä tutustumassa rataan vain kerran. Mäki tullaan alas tamppaamalla ja tutustumiskatselu kestää noin parikymmentä minuuttia, jona aikana laskijan on painettava mieleensä joka ikinen kuhmu ja kumpare, käännös ja mutka. Kilpailusuorituksen aikana tiedon on löydyttävä muistista salamannopeudella.

– Pujottelussa ei ole kyse vain vauhdista ja voimasta, vaan siinä tarvitaan myös päätä. Alas ei voi tulla järjettömästi. On erityyppisiä laskijoita, toiset voimalaskijoita ja toiset teknisempiä, mutta kaikilta vaaditaan paitsi räjähtävää nopeutta myös äärimmäistä huolellisuutta, Tanja sanoo.

Tällä hetkellä Tanja Poutiainen on työssään maailman kovinta kärkeä. Näin huipulla urheilijan oma suoritus on jo viilattu terävimmilleen ja parannettavaa haetaan enää pienimmistä yksityiskohdista. Tanjan kohdalla puhutaan materiaalien ja varusteiden kehittelystä, teknisistä parannuksista. Hän tekee yhteistyötä suksifirman kanssa miettien, miten suksista ja monoista voitaisiin valmistaa parempia.

– Kyllä kokemus heijastuu varmuutena, luotan taitoihini ja tiedän, mitä osaan. Tällä tasolla ei enää tule mieleen, että laskenko ulos radalta, Tanja naurahtaa.

Voittaja ei pääse helpommalla

Tanjan ensimmäinen merkittävä voitto tuli vuonna 1997, kun hän nappasi pujottelun nuorten maailmanmestaruuden. Ensimmäinen maailmancupin osakilpailumitali on kaudelta 2001–02 ja kuluvalla kaudella kultasijoja on tullut lisää. Parhaillaan Tanja johtaa maailmancupin kokonaislistaa.

– Voittamisen tunnetta on mahdotonta kuvailla. Voiton hetkellä muistan kyllä tarkalleen, millaisen työn ja satsauksen takana menestys on ollut.

Palkintopallille on ollut pitkä matka.

Tanjan kohdalla menestys on tullut pikku hiljaa. Hän tuntee kasvaneensa siihen ja nauttii nyt työnsä tuloksista. Voittaminen ei kuitenkaan tarkoita, että jatkossa pääsisi helpommalla.

– Tämän vuoden voittosuorituksilla en pärjää enää ensi vuonna. Aina tulee nuorempia ja kovempia haastajia, jotka laskevat ohi.

Tanja lähtee rinteisiin metsästämään täydellisiä suorituksia, ei pelkästään palkintosijoja. Varsinainen taistelu käydäänkin omia suorituskyvyn rajoja, ei muita laskijoita vastaan.

– Alppihiihto on herkkä laji, jossa pikkuasiat ratkaisevat. Maailmancupin laskijoista kaikki ovat huippulahjakkaita, oli sijoitus sitten kymmenes tai kolmaskymmenes. Tappiosta on siis turha hermostua, vaikka ei siihen tarvitse tyytyäkään. Eikä koskaan pidä olla liian tyytyväinen omaan suoritukseensa, Tanja kuvailee.

Tiimi on toinen perhe

Huipulla asiat luistavat. Tanjan ei enää tarvitse jonottaa rinnevuoroja tai murehtia välineidensä kunnosta. Hiihtoliiton pakettiautossa kisa- ja harjoitusmatkoilla kulkee 10-15 paria suksia, sauvoja, monoja, kuntopyörä, hierontapöytä ja sponsorivaatteita joka kelille.

Poutiainen laskee suksisponsorinsa Völklin numeroiduilla erikoissuksilla. Niitä huoltaa oma välinemies, joka on huolehtinut Tanjan työkaluista vuodesta 1996. Kun Poutiainen ja Henna Raita viime vuonna vaihtoivat tallia, suksimies siirtyi mukana Völklin palkkalistoille.

Suomen naisten alppimaajoukkue on pieni, kahden laskijan ympärille rakennettu tiimi. Tanjan ja Hennan nykyinen päävalmentaja Michael Bont asuu Sveitsissä ja suomalainen kakkosvalmentaja Pasi Martikainen toimii samalla hierojana, hoitaa aikataulut, kaikki käytännön järjestelyt sekä yhteydet mediaan.

Tanja sanoo olevansa valmennettavana keskusteleva ja analyyttinen. Hänellä ei ole tapana tyrmätä uusia ideoita suoralta kädeltä.

– Pienen joukkueen etu on läheinen, henkilökohtainen suhde valmentajiin. Isompien alppimaiden joukkueissa hädin tuskin muistetaan kaikkia etunimeltä. Me tunnemme toisemme myös ihmisinä, emme pelkästään urheilijoina. Meidän tiimimme on kuin toinen perhe. Se tuo voimaa valmennukseen ja väleihimme, Tanja summaa.

Kaksi kotia ja hotellielämää

Poutiaisen varsinainen perhe asuu yhä tutuissa lapsuuden maisemissa Rovaniemellä, missä Tanja käy suunnilleen kerran kuukaudessa. Keväisin ja kesäkautena, jolloin kilpailukausi on tauolla, hän viettää pohjoisessa pidempiä jaksoja. Vanhempien ja isoveljien lisäksi myös läheisimmät ystävät löytyvät Rovaniemeltä.

– Paras tapa rentoutua on päästä saunomaan kotona Rovaniemellä. Alppikuulumiset käydään lyhyesti läpi, mutta perheen sekä kavereiden kanssa puhutaan enimmäkseen kaikesta muusta kuin työstä, Tanja kertoo.
Nykyään hänellä on kakkosasunto myös Sveitsissä.

– Kutsun sitä minun perusleirikseni. Yleensä kisojen ja harjoitusten väliin jää vain päivä tai kaksi vapaata. Välipäivät on mukavampi viettää omissa nurkissa, pestä pyykkiä ja laittaa ruokaa. Hotellielämästä saa tarpeekseen kisamatkoilla, Tanja tuhahtaa.

Täyteen pakatut rinnehotellit ovat tulleet Tanjalle tutuiksi. Reissaaminen on kaukana luksuksesta. Pitkiä ajomatkoja, keskinkertaisia baaripöperöitä ja pieniä hotellihuoneita, jotka käyvät ahtaiksi kaiken matkatavaran määrästä. Kylät vaihtuvat, mutta rutiinit toistuvat. Oven pielessä tervehtivät oranssit monot ja tyköistuva kisahaalari, joka näyttää puolikyykkyyn jännittyneen ihmisen kuorilta.

Maailmanmatkaajassa on yhä paljon pohjoisen likkaa. Tanja viihtyy ulkoilmassa, nauttii luonnon läheisyydestä ja mie-sie-murrekin on tallessa. Kun myös miesten alpinistitähti Kalle Palander on läheltä Torniosta ja yhdistetyn sankari Hannu Manninen Rovaniemeltä, tulee pakosti mieleen, että Lapin urheilijoilla on omat niksinsä.

– Eiköhän se ole silkkaa sattumaa, että olemme kaikki Lapista. Etelän nuorilla on kuitenkin aivan samat harrastusmahdollisuudet kuin meilläkin on ollut.

Kolmekymppiset eläkeläiset

Tanja kävi lukionsa Ruotsin Jällivaarassa 300 kilometrin päässä kotoa. Ruotsiin muutto merkitsi ensimmäistä isoa askelta kohti aikuistumista ja itsenäistymistä. Kotona Rovaniemellä Tanja poikkesi niinä viikonloppuina, kun kilpailuiltaan ehti.

Alppiuraan valmentaneessa lukiossa rinnetreenien rinnalla suoritettiin kaikki normaalit oppiaineet, joten koulupäivät olivat pitkiä. Kun muut ylioppilaat valmistuivat neljässä vuodessa, Tanja puristi koulunsa läpi kolmessa vuodessa. Lukiokavereista Poutiaisen lisäksi vain ruotsalainen Markus Larsson kiertää nyt maailmancupin kilpailuja.

– Noihin aikoihin reissasin jo kisamatkoilla. Varustekassien lisäksi kiikutin matkassa repullista koulukirjoja. Lukiovuosina ei paljon päiväunia nukuttu, Tanja naurahtaa.

Nykyään Poutiainen on kirjoilla Lapin yliopistossa. Kauppatieteen opintoja on koossa 20 opintoviikon verran ja enempää tuskin kertyy ennen kuin aktiiviura urheilussa on ohi.

– Olen kyllä vakaasti päättänyt viedä opinnot loppuun. Opiskelu joutuu odottamaan muutaman vuoden, mutta se on kuin pesämuna urheilun jälkeiselle elämälleni, Tanja suunnittelee.

Huippupujottelijoista vanhimmat laskijat ovat vain vähän päälle kolmenkymmenen. Siihen mennessä suksilla on tahkottu jo 10–15 vuotta.

– Vaikka monessa muussa asiassa voi sanoa, että urheilijan työ on ihan kuin mikä tahansa muu ammatti, tässä mielessä se ei päde. Kun muualla työntekijä alkaa 10–15 ammattivuoden jälkeen olla parhaimmillaan, alppinisti on jo eläkeläinen. Minulla on vielä viidestä kahdeksaan aktiivivuotta jäljellä. Sitten on aika aloittaa uusi elämä, Tanja laskee.

Valmentaminen ei Poutiaista kiinnosta. Mieluummin hän yrittää hyödyntää urheilumaailman oppeja tulevaisuuden kaupalliseen alaansa.

Urheilija 24 tuntia vuorokaudessa

Pujottelussa ei pärjää vain jämerillä reisilihaksilla tai kaistapäisellä vauhdilla. Monipuolisuus onkin Tanjan parhaita piirteitä. Fyysistä kokemusta on kertynyt muun muassa sulkapallosta, suunnistuksesta ja jalkapallosta, jota Tanja on pelannut naisten ykkösdivarissa. Toisaalta Poutiainen on päämäärätietoinen ja tinkimätön tekemisissään. Nopeuden vastapainoksi löytyy pitkäjänteisyyttä ja huippuunsa viritetty keskittymiskyky, joita hän harjoittaa pelaamalla shakkia.

Tanja on myös kilpailuhenkinen, ollut sitä pienestä pitäen.

– Isoveljeni ovat aina haastaneet minua. Muksuna kilpailimme vähän kaikesta ja vielä nykyäänkin otamme mittaa toisistamme lenkkipolulla tai sulkapallopelissä, Tanja kertoo.

Loukkaantumiset ovat olleet kovimpia kokemuksia Poutiaisen uralla. Sääriluun murtumiset pitivät hänet sivussa kahtena kautena.

– Viimeistään toipilasaikana huomasin, miten paljon todella halusin rinteeseen. Loukkaantumiset opettivat myös arvostamaan kroppaani. Kehoni on työkaluni, ja siitä on pidettävä hyvää huolta. Urheilija on urheilija 24 tuntia vuorokaudessa. Huolettoman oloisella aamulenkilläkin on keskityttävä jokaiseen askeleeseen ja varottava nyrjäyttämästä paikkojaan. Nilkka turvoksissa voi tehdä toimistohommia, mutta ei voittaa pujottelulähtöä, Tanja tuumii.

Poutiainen laskee maailmanmestaruudesta helmikuussa ja maailmancup jatkuu maaliskuun puoliväliin saakka. Huhti- ja toukokuu ovat Tanjan lomakautta, jolloin ei ole muita kellontarkkoja suunnitelmia kuin sponsoritilaisuudet. Loppuaika kuluu ystäviin ja rentoutumiseen. Tosiystävät ovat säilyneet vuosien läpi kiireistä huolimatta, vaikka välillä ihmissuhteet elävät tekstiviestien varassa.

Seuraava treenikausi käynnistyy taas kesäkuussa.

– Paineita? Turha sellaisia on kantaa. Jos tekee parhaansa, ei tarvitse ottaa paineita. Urheilu on vähän kuin opiskelukin. Kun on kotiläksyt tehty, voi mennä kevyin mielin tenttiin, Tanja virnistää.