Istun ystäväni kanssa pubin nurkkapöydässä.

Kuukausi toisensa jälkeen olemme suunnitelleet tapaamista ja viimein olemme päässeet kunnolla juttelemaan. Mutta mitä vielä!  Viereen huojahtelee jutteluhaluinen mies, jolle ilmoitamme kohteliaasti, ettei seura kiinnosta. Mies lupaa jättää meidät rauhaan, mutta katsoo ensin minua ja kysyy:

”Oletko sä muuten onnellinen?”

Kamala kysymys! Mitä tuohon nyt yhtäkkiä olisi osannut vastata, mietin kotiin talsiessani.

Seuraavana päivänä olen jo muuttanut mieltäni. Kysymys ei enää tunnu pelkästään kamalalta, vaan siihen vastaaminen tuntuu myös maailman vaikeimmalta asialta. Kuulunhan niihin suoraviivaisiin ihmisiin, jotka eivät yleensä pysähdy miettimään onnellisuutensa tai onnettomuutensa laatua sen syvällisemmin.

Elän vain päivästä toiseen tietäen, että jotkut päivät sujuvat paremmin kuin toiset. Jotkut hetket saavat sydämen läpättämään ilosta ja toisinaan mielen täyttää sopuisa rauha. Mutta onnellinen koko ajan! Siihen pakettiin en elämännälkäisen mieleni ja tämän sekavan ja vaativan maailman kanssa mahdu.

Voi pubimies, et ikinä arvaa, mitä sait aikaan! Kysymyksesi voimasta ryhdyin etsimään elämäntaito-oppaita. Aito onnellisuus vakuutti minut nimellään ja ahmin sitä sängyssäni ennen nukkumaanmenoa. Yleensä nukahdan heti, kun suljen silmäni, mutta nytpä ei onnellisuusmyllerryksessä tullut uni silmään. Niinpä sytytin valot ja ryhdyin väsäilemään opuksen onnellisuustestejä.

Puolenyön aikaan kolahti ulko-ovi ja viereeni raahusti työmatkalta palaava aviomies. Päätin ilahduttaa häntäkin muutamalla testikysymyksellä.

Mies katsoi minua, eikä ilme suoranaisesti kielinyt onnellisuudesta.

”Alkaa kuule olla meikäläisellä onnet vähissä, jos sä et heti lopeta. Mulla on herätys puoli kuudelta, mee vaikka sohvalle selvittämään tota testiarsenaaliasi. Mun on nyt pakko nukkua.”

Ei auttanut kuin hiipiä kirjan kanssa keittiöön ja tehdä itselle iso voileipä. Kissa hyppäsi syliin kehräämään ja nauttimaan hiljaisuudesta.

Ilman testiäkin sen ymmärsin: onnen hetki on tässä ja nyt.