Terveysvillitys vei syömisestä ilon ja toi ruokaseuralaiseksi syyllisyyden.

Virtaa ravinnosta! Vihermehu – luonnollinen energiajuoma. Parantava ruoka. Hyvän olon hormonidieetti. Gluteeniton & Maidoton, kiitos! Kukoista! Terveyttä mehuista. Onnen huokauksia – herkkuja mielelle & keholle. Ph. Antiage. Detox. Energisoiva dieetti. Superhyvää suolistolle!

Siinäpä muutama aivan hiljattain julkaistu opus. Kirjakustantamoissa on todellakin keksitty, mikä ihmisiä nyt kiinnostaa. Ja se on oma ruokavalio.

Sen huomaa myös tavallisena päivänä, tavallisen työpaikkaruokalan tavallisessa lounasjonossa. Leikkaan tuoreena höyryävästä vehnäleivästä ronskeja siivuja, kun kollega kertoo, että hänen suhteensa leipään on nykyään ”monimutkainen”. Yhtäkkiä ruokaseuraamme lyöttäytyvät huono omatunto ja häpeä. Kuka tolkun ihminen täyttää enää vatsansa höttöhiilareilla?

Lounaspöydässä huomaan, että yksi seuralaisista syö nykyään kuin luolamies (se paleodieetti), toinen välttelee sokeria, kolmas vahtaa proteiiniarvoja, neljäs kaihtaa gluteiinia ja viides vouhkaa chlorellasta, jota luulen ensiksi pesuaineeksi.

Totta kai syömisiään kannattaakin tarkkailla, kun kyseessä on vaikkapa ruoka-aineallergia. Mutta jossakin vaiheessa myös ihan tavalliset, normaalipainoiset ja terveet sekasyöjät alkoivat noudattaa sitä sun tätä ruokavaliota. Kauas on tultu ajoista, jolloin kaikki pistelivät hyvällä halulla pottua ja ruskeaa kastiketta ja hörppäsivät maitoa päälle.

Kauas on tultu ajoista, jolloin kaikki pistelivät hyvällä halulla pottua ja ruskeaa kastiketta ja hörppäsivät maitoa päälle.

Dieettikirjojen pino tuntuu vaativan, että minunkin pitäisi viimein kiinnostua siitä, mitä työnnän suuhuni. Mutta kun ei vain kiinnosta.

Ilmastosyistä yritän valita lautaselleni useamman kasviksia kuin lihaa, mutta muutoin minulla on tasan kaksi vaatimusta ruokani suhteen: että se vie nälän ja maistuu hyvältä.

En ole kiinnostunut kaloreista, ravintoarvoista, detoxista, superfoodista enkä todellakaan halua pitsapohjaani kukkakaalia. Rakastan yhä perunaa ja pastaa, vaikka jo kymmenen vuoden takainen karppausbuumi opetti ei-laihduttajatkin karttelemaan niitä. Kiireessä saatan napata euron juustohampparin tai ahmia Saarioisten roiskeläpän. Olisi ihanaa sanoa, että ostan vain luomua, mutta aika usein koriin lentää se halvempi vaihtoehto. Anteeksi.

Kyllä minäkin mieluummin kotiruokaa kuin eineksiä syön, mutta pidän niitä silti meluummin kätevinä kuin paholaisen keksintöinä. Pistelen surutta myös maustettuja jugurtteja, vaikka tiedän jo, että yhdessä pikarissa voi olla sokeria jopa kuuden palan verran. Ja nyt tulee paha: lapseni saa syödä muroja! Soittakaa sosiaaliviranomaisille.

Nykyään kuitenkin tunnen itseni ruokapöydässä juntiksi. Tuntuu, että jollen ole kiinnostunut siitä, mitä syön, olen hyvinvoinnistani piittaamaton onneton lössykkä, jollaisia alexanderstubbit halveksivat. Taakka kansanterveydelle, laiska, tyhmä ja tehoton ihminen, jolta puuttuu itsekontrolli. (Ja ennen kuin joku kehottaakin minua menemään tarkistuttamaan kolesteroliarvoni, kerron, että ne ovat ok. Ei ole ylipainoakaan. Ja vaikkei kukaan kysynytkään, kerron, että vatsakin toimii useimmiten mukavasti.)

Tuntuu, että jollen ole kiinnostunut siitä, mitä syön, olen hyvinvoinnistani piittaamaton onneton lössykkä, jollaisia alexanderstubbit halveksivat.

Kerran yritin tsempata ja googletin, mitä ovat trendikkäät chia-siemenet, joita nyt tungetaan joka sörsseliin. Päädyin sivuille, joissa kerrottiin siementen parhaimpana puolena, että niillä saa aikaiseksi täydellisen ulosteen. Siinä meni minun täydellisyyden tavoitteluni raja, vaikka kuinka ajan henkeen kuuluisi kehittyä parhaaksi versioksi itsestään kaikilla elämänalueilla.

Are you gluten free? kysyy trendikäs napapaitakin.

Moni ruokavalionsa nimeen vannova väittää olonsa kohenneen kokonaisvaltaisesti, mutta olisiko kyse sittenkin täydellisyyden tavoittelusta? Liitetäänhän moniin ruokavalioihin lupaus soukemmasta vartalosta, vahvemmista kynsistä ja hiuksista ja heleämmästä ihosta. Hei hei, turvotus, tervetuloa virta ja energia!

Vai onko sittenkin kyse elämänhallinnan tunteesta? Kun maailma hajoaa ympärillä, niin onpahan vielä jotakin, johon voi itse vaikuttaa.

Toki syömistensä kontrolloimisesta saa myös sisältöä elämään. Tiedän, sillä olen kerran laihduttanut. Kun olin saavuttanut tavoitteeni, elämä tuntui yhtäkkiä kovin tyhjältä, kun pisteitä ei enää saanutkaan laskea.

Tietenkin kyse on myös trendeistä. Tehokkuutta korostava aika ruokkii terveysruokavillitystä. Mutta ruuasta on tullut myös yksilöllisyyden toteemi, jolla viestitetään itsestä niin paljon muutakin kuin vain makumieltymyksiä.

Eihän siinä tietysti mitään pahaa ole. Jokainen saa syödä – tai olla syömättä – mitä haluaa. Mutta mitä jos syömisen ajatteluun käyttämänsä kapasiteetin vapauttaisikin johonkin muuhun käyttöön? Ehtisikö vaikkapa lukea enemmän kirjoja? Monet suuret keksinnöt, vaatimattomana esimerkkinä vaikkapa demokratia, on keksitty, kun ihmisellä on ollut vatsa täynnä ja aikaa on vapautunut ravinnon hankkimisesta muihin puuhiin.

Ennustan, että vastarantaliike chia-siemeniä kohtaan on jo nousemassa.

Ennustan, että vastarantaliike chia-siemeniä kohtaan on jo nousemassa. Ehkä seuraava ruokatrendi onkin korostetun tavallinen syöminen, normcore-ruokavalio: lihapullat, makaronilaatikko, porkkanaraaste ja ruisleipä. Unohtihan suosittu ruokabloggaaja Hanna Gullichsenkin jo avokadot ja laati keittokirjan, jossa on pelkkiä jauhelihareseptejä.

 

 

 

 

 

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti

 Ostitko sinä rontti taas meikkejä sähkölaskurahoilla? 

Piti maksaa lasten päiväkotimaksut, mutta meninkin näköjään sitten manikyyriin. Ups!

Olin matkalla pankkiin keskustelemaan marginaaleista, mutta päädyinkin ostamaan maskaraa. Mitä väliä!

Valtakunnankohauttaja, Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen nosti niin sanotun talouskissan pöydälle tuoreessa kolumnissaan. Suomalaisissa parisuhteissa muhii epätasa-arvo.

Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. 

Nyt kyse ei ole kotitöiden jakautumisesta, vaan uudenlaisesta taloudellisen epätasa-arvon alalajista. Ei, ei siitä, että naiset tienaavat miehiä vähemmän. Tällä kertaa puhutaan miesten harteille jäävästä laskunmaksu-urakasta. Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. Jos muistat niin tehneesi, muistat nyt väärin!

– Eniten ihmettelen tätä: miehet maksavat kotitalouden laskut. Joskus yhteiseltä tililtä ja joskus omalta, mutta useimmiten ne ovat miehiä, jotka ottavat kontolleen laskujen maksamisen vaativan ajan ja harmin, Vaaranen päivittelee kolumnissa.

Hänen tietonsa perustuvat ”miesten kanssa käytyihin keskusteluihin”. Tuekseen hän tempaisee myös kuuden vuoden takaisin tasa-arvobarometrin, jonka mukaan vastuu taloudesta jää useammin miehille kuin naisille.

Totta. Voi sen barometrin niinkin tulkita. Suora lainaus kuuluu: Väittämään ”Miehellä on ensisijainen vastuu perheen toimeentulosta” miehet vastasivat naisia huomattavasti perinteisemmin pitäen miestä useammin päävastuullisena kuin naiset.  Suomeksi: Miehet siis kokevat tilanteen näin. 

Koska laskujen maksamisen sukupuolijakaumaa ei Suomessa ole toistaiseksi selvitetty (ihme!), Vaaranen tähyää maailmalta ”kansainvälisiä tutkimuksia ja selvityksiä”.

–  Iso-Britanniassa yksi kolmesta naisesta unohtuu ostelemaan meikkejä rahalla, jota tarvittaisiin laskujen maksuun, Vaaranen iskee lukuja pöytään.

Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa.

I beg your pardon?

Perustan väitteeni nyt puhtaasti naisten kanssa käymiini keskusteluihin, mutta tasan nolla prosenttia naisista toimii näin. 

On ihanan virkistävää, että rinnakkain elää monta naisten vinoutunutta rahasuhdetta käsittelevää debattia. Naiset rasittavat miehiä laskunmaksuasioilla ja shoppailevat sekopäinä! Naiset ruikuttavat pienemmistä palkoistaan, vaikka kaikki on hyvin!

Naiset haluavat varmaan enemmän liksaakin vain sen tähden, että saavat haalittua lisää meikkejä. Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa. Ja miesten maksutaakka vain kasvaisi, kun heidän pitäisi hoitaa ne erääntyneet yvesrocherin laskutkin.

Anteeksi miehet, anteeksi luonto!

Lähden lisäämään vähän ripsiväriä.

Käyttäjä12223
Seuraa 
Liittynyt19.11.2017

Nainen, rasitatko sinäkin miestäsi etkä maksa laskujasi? Yritä edes!

Just joo. olen kyllä eronnut miehestä, joka ei hallinnut edes omia raha-asioitaan, saati sitten perheen. Lainat maksettiin puoliksi, ja yllätys yllätys, minä hoidin ruokamenot, lasten menot ja osani laskuista. kun ero tuli, onneksi olin huolehtinut avioehdon. Sain ihan kivan kodin, kun talosta kaksi kolmasosaa oli minun. Velkaa toki tuli uudestakin kodista. minä olen olen ainoa, joka avustaa täysi-ikäisiä lapsia heidän ajokorteissaan, takuuvuokrissaan ym. Jaksaa kyllä huvittaa noi Vaarasen...
Lue kommentti