Terveysvillitys vei syömisestä ilon ja toi ruokaseuralaiseksi syyllisyyden.

Virtaa ravinnosta! Vihermehu – luonnollinen energiajuoma. Parantava ruoka. Hyvän olon hormonidieetti. Gluteeniton & Maidoton, kiitos! Kukoista! Terveyttä mehuista. Onnen huokauksia – herkkuja mielelle & keholle. Ph. Antiage. Detox. Energisoiva dieetti. Superhyvää suolistolle!

Siinäpä muutama aivan hiljattain julkaistu opus. Kirjakustantamoissa on todellakin keksitty, mikä ihmisiä nyt kiinnostaa. Ja se on oma ruokavalio.

Sen huomaa myös tavallisena päivänä, tavallisen työpaikkaruokalan tavallisessa lounasjonossa. Leikkaan tuoreena höyryävästä vehnäleivästä ronskeja siivuja, kun kollega kertoo, että hänen suhteensa leipään on nykyään ”monimutkainen”. Yhtäkkiä ruokaseuraamme lyöttäytyvät huono omatunto ja häpeä. Kuka tolkun ihminen täyttää enää vatsansa höttöhiilareilla?

Lounaspöydässä huomaan, että yksi seuralaisista syö nykyään kuin luolamies (se paleodieetti), toinen välttelee sokeria, kolmas vahtaa proteiiniarvoja, neljäs kaihtaa gluteiinia ja viides vouhkaa chlorellasta, jota luulen ensiksi pesuaineeksi.

Totta kai syömisiään kannattaakin tarkkailla, kun kyseessä on vaikkapa ruoka-aineallergia. Mutta jossakin vaiheessa myös ihan tavalliset, normaalipainoiset ja terveet sekasyöjät alkoivat noudattaa sitä sun tätä ruokavaliota. Kauas on tultu ajoista, jolloin kaikki pistelivät hyvällä halulla pottua ja ruskeaa kastiketta ja hörppäsivät maitoa päälle.

Kauas on tultu ajoista, jolloin kaikki pistelivät hyvällä halulla pottua ja ruskeaa kastiketta ja hörppäsivät maitoa päälle.

Dieettikirjojen pino tuntuu vaativan, että minunkin pitäisi viimein kiinnostua siitä, mitä työnnän suuhuni. Mutta kun ei vain kiinnosta.

Ilmastosyistä yritän valita lautaselleni useamman kasviksia kuin lihaa, mutta muutoin minulla on tasan kaksi vaatimusta ruokani suhteen: että se vie nälän ja maistuu hyvältä.

En ole kiinnostunut kaloreista, ravintoarvoista, detoxista, superfoodista enkä todellakaan halua pitsapohjaani kukkakaalia. Rakastan yhä perunaa ja pastaa, vaikka jo kymmenen vuoden takainen karppausbuumi opetti ei-laihduttajatkin karttelemaan niitä. Kiireessä saatan napata euron juustohampparin tai ahmia Saarioisten roiskeläpän. Olisi ihanaa sanoa, että ostan vain luomua, mutta aika usein koriin lentää se halvempi vaihtoehto. Anteeksi.

Kyllä minäkin mieluummin kotiruokaa kuin eineksiä syön, mutta pidän niitä silti meluummin kätevinä kuin paholaisen keksintöinä. Pistelen surutta myös maustettuja jugurtteja, vaikka tiedän jo, että yhdessä pikarissa voi olla sokeria jopa kuuden palan verran. Ja nyt tulee paha: lapseni saa syödä muroja! Soittakaa sosiaaliviranomaisille.

Nykyään kuitenkin tunnen itseni ruokapöydässä juntiksi. Tuntuu, että jollen ole kiinnostunut siitä, mitä syön, olen hyvinvoinnistani piittaamaton onneton lössykkä, jollaisia alexanderstubbit halveksivat. Taakka kansanterveydelle, laiska, tyhmä ja tehoton ihminen, jolta puuttuu itsekontrolli. (Ja ennen kuin joku kehottaakin minua menemään tarkistuttamaan kolesteroliarvoni, kerron, että ne ovat ok. Ei ole ylipainoakaan. Ja vaikkei kukaan kysynytkään, kerron, että vatsakin toimii useimmiten mukavasti.)

Tuntuu, että jollen ole kiinnostunut siitä, mitä syön, olen hyvinvoinnistani piittaamaton onneton lössykkä, jollaisia alexanderstubbit halveksivat.

Kerran yritin tsempata ja googletin, mitä ovat trendikkäät chia-siemenet, joita nyt tungetaan joka sörsseliin. Päädyin sivuille, joissa kerrottiin siementen parhaimpana puolena, että niillä saa aikaiseksi täydellisen ulosteen. Siinä meni minun täydellisyyden tavoitteluni raja, vaikka kuinka ajan henkeen kuuluisi kehittyä parhaaksi versioksi itsestään kaikilla elämänalueilla.

Are you gluten free? kysyy trendikäs napapaitakin.

Moni ruokavalionsa nimeen vannova väittää olonsa kohenneen kokonaisvaltaisesti, mutta olisiko kyse sittenkin täydellisyyden tavoittelusta? Liitetäänhän moniin ruokavalioihin lupaus soukemmasta vartalosta, vahvemmista kynsistä ja hiuksista ja heleämmästä ihosta. Hei hei, turvotus, tervetuloa virta ja energia!

Vai onko sittenkin kyse elämänhallinnan tunteesta? Kun maailma hajoaa ympärillä, niin onpahan vielä jotakin, johon voi itse vaikuttaa.

Toki syömistensä kontrolloimisesta saa myös sisältöä elämään. Tiedän, sillä olen kerran laihduttanut. Kun olin saavuttanut tavoitteeni, elämä tuntui yhtäkkiä kovin tyhjältä, kun pisteitä ei enää saanutkaan laskea.

Tietenkin kyse on myös trendeistä. Tehokkuutta korostava aika ruokkii terveysruokavillitystä. Mutta ruuasta on tullut myös yksilöllisyyden toteemi, jolla viestitetään itsestä niin paljon muutakin kuin vain makumieltymyksiä.

Eihän siinä tietysti mitään pahaa ole. Jokainen saa syödä – tai olla syömättä – mitä haluaa. Mutta mitä jos syömisen ajatteluun käyttämänsä kapasiteetin vapauttaisikin johonkin muuhun käyttöön? Ehtisikö vaikkapa lukea enemmän kirjoja? Monet suuret keksinnöt, vaatimattomana esimerkkinä vaikkapa demokratia, on keksitty, kun ihmisellä on ollut vatsa täynnä ja aikaa on vapautunut ravinnon hankkimisesta muihin puuhiin.

Ennustan, että vastarantaliike chia-siemeniä kohtaan on jo nousemassa.

Ennustan, että vastarantaliike chia-siemeniä kohtaan on jo nousemassa. Ehkä seuraava ruokatrendi onkin korostetun tavallinen syöminen, normcore-ruokavalio: lihapullat, makaronilaatikko, porkkanaraaste ja ruisleipä. Unohtihan suosittu ruokabloggaaja Hanna Gullichsenkin jo avokadot ja laati keittokirjan, jossa on pelkkiä jauhelihareseptejä.

 

 

 

 

 

Sukupuolella ei pitäisi olla merkitystä siihen, miten meitä arvioidaan tekijöinä. Olemme juuri niin hyviä, huonoja, valmiita tai kehittyviä olentoja kuin jokainen meistä on yksilönä, Ulla Virtanen kirjoittaa

Olen viime aikoina kuullut monen naispuolisen tuttavani jättäneen hakematta tai vastaanottamatta korkeampaa työnimikettä. Syynä on ollut ajatus siitä, että he eivät ole vielä valmiita. Sitten joskus, kun olen valmis.

Tottakai joskus on myös niin, ettei ole valmis etenemään. Vaan onko joillakin rima liian korkealla tai pelko siitä, että ympäristö lyttää heidät?

Eräs tuttavani oli vuosia työpaikassa, jossa hän teki korkean profiilin töitä. Häntä ei koskaan ylennetty, eikä hänen palkkaansa korotettu.

Työnsä huonommin hoitava mieskollega sai korkeampaa palkkaa ja ylennyksen. Nainen oli timantinkova ammattilainen, mutta silti hänen puheissaan toistui, kuinka häntä tilanne ei haitannut.

Ei haitannut? Ei kyse ole siitä, pärjääkö itse. Kyse on siitä, että pitää saada työnsä mukaista palkkaa ja arvostusta.

Kasvatetaanko meitä naisia eri lailla? Lehdet ovat täynnä juttuja siitä, kuinka naiset menestyvät koulussa hyvin. Silti jossakin kohtaa monen naisen usko urakehitykseen kaatuu.

Ehkä naiset välillä väsyvät taistelemaan oikeuksiensa puolesta?

Tarttuvatko meihin itseemmekin ne asenteet, joita saamme kuulla ympärillämme koko ajan? Naiset eivät ole kiinnostavia. Naiset mäkättävät, miehet johtavat. Nainen on riski työmarkkinoilla, koska kuukautiset ja lapsenteko.

Ehkä naiset välillä väsyvät taistelemaan oikeuksiensa puolesta? Kun toistuvasti lytätään, on lopulta helpompi vain ajatella, että ei minua haittaa.

Juonsin muinoin eri radioissa. Kanavat pitävät aamuohjelmia usein keulakuvinaan, ja kerran ihmettelin, miksei niissä ole enemmän naisjuontajia. Naiset eivät vain halua, mieskollega perusteli minulle.

Ahaa, ajattelin. Eivätkö naiset halua? Ehkä jotkut naiset eivät edes lähde tavoittelemaan paikkoja, koska he eivät koe, että heitä pidetään tarpeeksi kyvykkäinä.

Ympäristön asenteet ovat nimittäin yllättävän tarttuvia. Vastustan esimerkiksi asennetta, että mieskoomikot olisivat hauskempia kuin naiskoomikot. Silti jos pitää äkkiä nimetä joku hauska esiintyjä, saan itseni kiinni käymästä ensin läpi listaa miesoletetuista.

Syy lienee, että miehet näkyvät joka paikassa enemmän ja pitävät enemmän ääntä itsestään. Se on ihan oikein! Pitääkin olla ylpeä itsestään ja tekemisistään! Toivottavasti se näkyy myös tulevissa naissukupolvissa.

Sukupuolella ei pitäisi olla merkitystä siihen, miten meitä arvioidaan tekijöinä. Olemme juuri niin hyviä, huonoja, valmiita tai kehittyviä olentoja kuin jokainen meistä on yksilönä. Niin meidät tulisikin nähdä.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Oman meikkisarjan nostaminen maailmanmaineeseen on huomattavasti helpompaa, kun takataskussa on jo valmiiksi perheen tuoma superjulkisuus. Piinkova bisnesnero Kylie Jenner on silti, kirjoittaa toimittaja Alina Koskela.

Epäsuosittu mielipide: amerikkalainen tv-peroona ja seurapiirihenkilö Kylie Jenner ei ole mikään turha selfiebimbo, vaan piinkova bisnesnero. Kylie Jenner sai kunnian olla tuoreen Forbesin kansihahmo, täysin ansaitusti.

Vasta 20-vuotias Kylie Jenner on kerännyt noin 900 miljoonan varallisuuden vain kolmessa vuodessa. Osa varallisuudesta on tullut televisiosarjoista ja muista brändiyhteistöistä, mutta 800 miljoonaa hän on tahkonnut Kylie Cosmetics -meikkisarjallaan. Jenner omistaa yrityksen sataprosenttisesti itse.

Talouslehti Forbesin mukaan Jenneristä on kovaa vauhtia tulossa maailman nuorin self-made-miljardööri – edellistä ennätystä pitää Facebook-miljardööri Mark Zuckerberg. Mutta se, mikä minutkin sai hymähtämään, oli Jennerin tituleeraaminen kannessa self-made-miljonääriksi. Anteeksi, mikä self-made?

”Jos kuka tahansa muu yrittäisi samaa temppua, se ei luultavasti onnistuisi. Lähtökohdat ovat tehneet jo puolet työstä.”

Jennerin henkilökohtaisen menestyksen taustalla on valtavasti julkisuutta, sillä koko maailma tuntee entuudestaan tämän perheen, Kardashianit ja Jennerit. Eikä julkisuus ei suinkaan ole ollut aina hyvää – kerrattakoon, että perhe tuli alunperin tutuksi OJ Simpsonin murhaoikeudenkäynnistä. Lisäksi heillä on ollut pitkään realitysarja, joka tuskin olisi saavuttanut suosiotaan ilman Jennerin isosiskon, Kim Kardishianin seksivideota ja muhkeaa peppua. Lähtökohdat menestysbrändille voisivat olla paremmatkin.

 

A post shared by Forbes (@forbes) on

Viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana Jenner-Kardashianit ovat tehnyt kasvojenkohotuksen julkisuudessa, ja varallisuutta on kertynyt paljon. Asioita on tehty oikein, ja nimestä on tehty imperiumi. Kun Kylie Jenner sitten innostui oman meikkisarjan lanseeraamisesta, taustalla on ollut kaikki tarvittava maailmanluokan apujoukoista tarpeelliseen alkupääomaan.

Jos kuka tahansa muu yrittäisi samaa temppua, se ei luultavasti onnistuisi. Lähtökohdat ovat tehneet jo puolet työstä. Kylie Jennerin tarvitsi vain aloittaa ja ottaa kontolleen huulipunien markkinointi.

”Hän on tehnyt turhamaiseksi kutsutusta selfie-gamestaan lähes miljardin arvoisen bisneksen.”

Kylie Jenner loi meikkibrändin, jota ei enää osteta vain nimen takia, vaan koska tuotteet ovat aidosti hyviä. Mutta mitä Jenner on itse saavuttanut? Hän on osannut käyttää nimensä ja kaiken julkisuuden edukseen. Huonokin julkisuus on muuttunut pääomaksi. 

Kyliellä on erinomainen bisnesvainu, jota ei tule vähätellä. Nostatuksen arvoista on, kuinka Jenner on teini-ikäisenä onnistunut brändäämään itsensä. Hän on tehnyt turhamaiseksi kutsutusta selfie-gamestaan lähes miljardin arvoisen bisneksen. Siihen ei pysty kovin moni muu, eivät edes hänen kuuluisat siskonsa.