Kamalaa, kun mun lapsi on niin hyvä kaikessa. Jos tyttäreni suoritus ei jostakin syystä mene täysin nappiin tai yksikin yksityiskohta vippaa, hänen koko itsetuntonsa romahtaa.

Elämä vain on opettanut, että täydellisyydentavoittelusta on niin usein seurauksena raskas elämä”, ystäväni harmitteli minulle taannoin.
Ajatukseni säntäsivät hetkessä vuosikymmeniä taaksepäin. Istuin kymmenvuotiaana tätini kanssa pihakeinussa ja päätin uskoutua hänelle.
”Mä en kestä, kun olen niin keskinkertainen ihminen. En siis missään asiassa erityisen hyvä.”

Tätini katsoi minua suoraan silmiin ja hymyili:

”Ei se mitään haittaa, keskinkertaisilla on kuule yleensä ihan paras elämä. Sitä paitsi olethan sä tosi lahjakas hauskanpidossa.”

Eipä tädiltä herunut paljon apua, ajattelin. Myöhemmin olen tajunnut hänen viisautensa. Keskinkertaistakin keskinkertaisempana lapsena ja nuorena kasvaminen antoi elämälleni mahtavan suojan. Sainpa ainakin vaellella maailmassa ja omassa mielessäni rauhassa ja kehittyä verkkaisesti omaksi itsekseni vailla sen kummempia paineita ja odotuksia. Kun odotukset eivät olleet suuria, muistan ylioppilasjuhlissanikin ihmisten katselleen todistustani:
”Tämähän meni sulta yllättävän hyvin, sulla on varmaan tosi hyvät hermot.”

Nykymaailmassa lapsen osaamisen ja vahvuuden alueet lyödään usein lukkoon aivan liian varhain. Kun yhtä puolta korostetaan liikaa, toinen jää löytymättä. Tosiasiahan on, että kun lapsi pakkautuu ahtaalle ja yksinomaan toisten viitoittamalle tielle, oma tahto, löytämisen ilo ja rohkeutta vaativat elämän suuret seikkailut jäävät kokematta. Pahimmillaan seurauksena on aikuisena tyhjä ja riittämätön olo.

Minä osaan tätä nykyä nauttia keskinkertaisuudestani ja vahvuuksistani täysin siemauksin. Onhan elämä kaltaiselleni jatkuvan ihmettelyn ja ihastelun areena.

Sillä parasta osaamista elämässä on löytämisen ilo.