Mikä on kiinnostavin kirja, jonka olet lukenut tänä vuonna?” kysäisi kaverini.

No, ilman muuta Ulla Ahvenniemen ja Laura Lähteenmäen mainio opus Mistä on omat talot tehty. Kirjassa kaksi naista kertoo tunteella ja tiedolla perheidensä taloprojekteista yksityiskohtia myöten. Olen lukenut kirjan kaksi kertaa. Toisella kerralla en hikoillut enää yhtä paljon. Mietin muun muassa omaa parisuhdettani, jossa yhden kerrostalokodin, töiden ja neljän lapsen yhtälö on vuosien mittaan hiponut välillä tasoa juoksin juuri sydänsairaana Mount Everestin huipulle. Koska tunnen läpikotaisin itseni ja parisuhteeni, arvelen, että asuisimme mieheni kanssa yhteisen  taloprojektin jälkeen harmonisesti uudessa kodissa. Siis kumpikin omissamme.

Vannoutuneena kerrostaloasujana tunnen välillä kuuluvani vähemmistöön, haluaahan suurin osa suomalaisista ja myös tutuistani elää omakotitalossa. Alussa on unelma,  ehkä talofirman esite tai arkkitehdin puhelinnumero. Sitten alkaa toiminta. Mitä vähemmän maksat, sitä enemmän teet. Talokirjan pariskunnan petipuuhatkin olivat projektin aikana omintakeisen intohimoisia: ihanan yhdistävää miettiä sängyssä yömyöhään pohjaveden korkeutta!

Kirjalöytöni sai minut miettimään, eikö kaikille omakotirakentajille pitäisi kehittää ihan omanlaisensa Väestöliiton prenikat. Ihme ja kumma, he saavat oman päänsä ja perheensä pysymään koossa rakennuspuuhiensa ajan! Ja mahtijuttu sekin, että he pystyvät käymään rakennuksiltaan siviilitöissään ja laaja-alaisimmat jopa juttelevat välillä ihmisten kanssa muustakin kuin rakentamisesta.

Olen alkanutkin viime aikoina tarkkailla pientaloja aivan uusin silmin. Eräänä sunnuntaina kävelin omakotitaloalueella ja ihastelin pihoja. Yhdellä portilla puuhaili kaunis ja onnellisen näköinen nainen, joka yhtäkkiä karjaisi täysillä:

”Tuuksä vai et? On se jumalauta kummallista, että tää haravointi aina jää vain mun kontolle!”

Taisi olla joku meistä vähemmistöryhmän naisista eksynyt omalle tontille.