Tapasin uudenvuoden kekkereissä niin mukavan pariskunnan, että heihin olisi ollut hauska tutustua paremmin. Lapsetkin löysivät toisensa ja juoksivat hiki päässä ympäri kämppää.

Mutta eihän täällä meillä mennä noin vain töräyttämään tuntemattomille, että tulkaa kuulkaa meille kylään. Siinä piilee vaikka mitä riskejä.

Ensinnäkin: ehkä meidän seuramme ei heidän mielestään ollut lainkaan niin mainiota. Olisi noloa laittaa ihmiset kiemurtelemaan kyläilypyynnön edessä. Ja toiseksi: eihän sitä tule kovin usein kutsuttua edes vanhoja tuttuja kotiinsa. Ystäviäkin näkee kotisohvalla aivan liian harvoin.

Entä jos olisin kysynyt ja he olisivat tulleet? Kuinkahan paljon olisin jännittänyt asiaa etukäteen? Pelännyt, ettei yhteistä puhuttavaa ole ja illasta tulee kauheaa jäykistelyä. Ja tietysti päälle päätteeksi lapsetkaan eivät löytäisi enää yhteistä säveltä. Siinä sitä sitten odottaisi, että millähän tekosyyllä vieraat keksivät lähteä pikaisesti kotiin.

Niinpä illan päätteeksi tuli vain huikattua, että oli tosi hauska tutustua, heippa. Sinne menivät, ne mukavat ihmiset.

Onneksi jotkut ovat minua reippaampia. Raitiovaunussa tuntematon nuori nainen koputti olkapäähäni: ”Hei, eikö me oltu samassa synnytysvalmennuksessa?” Olin hiukan hämilläni. Sitten tunnistin.

Hän oli se pirteännäköinen tyyppi, jonka kanssa olin höpöttänyt neuvolassa. Silloin naureskelimme, että hyvässä lykyssä pääsemme vielä samaan sairaalahuoneeseen. No, niin ei käynyt, mutta toivoin monta kertaa törmääväni häneen uudestaan. Miksi ihmeessä en pyytänyt hänen numeroaan?

Nyt seisoimme ratikassa. Jättivatsat olivat kadonneet, ja lopputulokset köllöttelivät vaunuissa. Kotipysäkillä vaihdoimme puhelinnumerot ja lupasimme tavata.

Siitä tuli hauska kesä. Nykyään nainen on luottokampaajani.