Ajattele, siitä on pian 20 vuotta, kun Berliinin muuri murtui. Mitä sä muuten silloin teit, kysyi ystäväni toissapäivänä.

Kaivoin kaapista päiväkirjani, johon dokumentoin elämääni tuohon aikaan tunnontarkasti. 9.marraskuuta 1989: Pesin illalla vessan, leivoin puolukkapiirakan, joka lipesi käsistäni ja tipahti keittiön matolle. Kaavin piirakan tähteitä lusikalla ja hinkkasin mattoa pesuaineella puhtaaksi. Sen jälkeen itkin tunnin. Yhdeksän aikaan illalla päätin ryhtyä syömään kaapimaani mössöpiirakkaa. Keitin teetä, sytytin kynttilän ja ajattelin, että onpas pimeää. Sekä ulkona että päässäni.

Tuona samana päivänä riemuitseva kansanjoukko kirmasi Itä-Berliinistä Länsi-Berliinin ja tv-katsojat osallistuivat iloon kotisohvillaan. Siitä ei päiväkirjassani löydy sanaakaan. Päässäni kun riehui ihan omatekoinen Itä-Eurooppa, eikä riisutussa kodissani ollut sen kummemmin sohvaa kuin televisiotakaan.

Olin eronnut syksyllä, niinpä ankeus ja toisaalta rentoutunut vapaudentunne myllersivät mielessäni. Kun lapset välillä olivat poissa, opettelin uudenlaisia askelkuvioita. Yksi muuri oli elämässäni murtunut, mutta edessä tuntui olevan pelottavan monta uutta. Minun piti oppia pysäyttämään epävarmuuden tunne itseeni, jotta lapsia ei olisi pelottanut yhtään enempää.

Kun valitin elämääni isosiskolleni, hän päätti aloittaa muurien murtamisen niistä pienimmistä.

”Meidän pitää hankkia sulle sohva. Voit siinä sitten istuskella – onhan se mukavampaa olla surullinen, kun on jotakin pehmeää alla.”

Siitä marraskuusta muistan sen illan. Suhailimme huonekalukaupoissa ja hoilasimme autossa sun kanssas katson maailmaa ja samaa unta nääään! Kotiin löytyi sininen sohva. Kun makoilin siinä yksinäni, alkoi vähitellen tuntua, että pimeydessä on hyvätkin puolensa. Voi vain pysähtyä ja olla.

Kun viime viikolla katsoin tv-dokumenttia, jossa itäberliiniläiset hyppivät muurin yli, minua hymyilytti. Tuli ikävä sohvaa, joka pelasti minut paljolta.

Ennen kaikkea se auttoi ymmärtämään, että muurit eivät murru hetkessä. Sille pitää osata antaa aikaa.