Minä, Minni, Reetta ja Elli mennään heitteleen kentälle”, huutaa tyttäreni koripallo kädessään eteisestä. Korvaan särähtää.

Kun olin tyttäreni ikäinen, äiti muisti aina sanoa: ”Älä laita koskaan minää ensimmäiseksi. Muista, että se tulee lauseessa vasta kaikkien muiden jälkeen. Viimeisenä.”

Sitähän tässä elämässä sitten on riittänytkin, nimittäin oikean paikan etsimistä minälle. Välillä se on keikkunut liiankin itsetietoisena lauseiden ja elämän kärjessä, toisinaan pälyillyt keskivaiheilla. Ja on totisesti myös aikoja, jolloin minäni on sinnitellyt vihoviimeisenä kaikkien muiden toiveet ja tarpeet edellään. Silloin tilaa minälle löytyi vasta puolenyön aikoihin, kun tuijottelin roskista viedessäni tähtitaivaalle ja mietin: Huh, olenpa elämäni keskipiste!

Minä on monelle meistä hirmuisen vaikea juttu. Yhä yksilökeskeisemmässä maailmassa vahvoiksi nousevat usein ne, joilla ei ole koskaan ollut ongelmia minän sijoittamisen kanssa. Heidän lauseissaan kun harvoin edes esiintyy muita ihmisiä. Muut voi nakata mitättömiin sivulauseisiin. Tarpeen tullen heidät voi toki työntää myös minän kupeeseen, jos siitä koituu itselle hyötyä.

Toisaalta yhtä rasittavia minäpelaajia ovat ne, jotka tuskin uskaltavat käyttää koko sanaa. Vaatimattomuus voi joidenkin mielestä kaunistaa, mutta loppujen lopuksi reilusti mukavampaa on niiden kanssa, jotka osaavat iloita avoimesti itsestään ja elämästään.

Ehkä mukavinta on kuitenkin keikkua keskivaiheilla. Sieltä näkee tarpeeksi moneen suuntaan ja voi elää sopivasti sekä toisille että itselleen.

Kun yritin ovensuussa siirtää tyttärelleni lapsuuteni minä-sääntöä, hän tuijotti minua ihmetellen: ”Vitsi, miten pimee sääntö. Miksi ihmeessä se minä ei voi olla siinä alussa, kun ne kaikki on mun hyviä kavereita? Kai nyt kaikki tajuaa, että jokaikistä tyyppiä tarvitaan, että syntyy kunnon peli.”