Syötteen kansallispuistossa riittää suota ja pitkospuita. Kuva: Juha Salminen
Syötteen kansallispuistossa riittää suota ja pitkospuita. Kuva: Juha Salminen

Kansallispuistojen suosio on kovassa kasvussa. Retki ­Pudasjärvelle kirkasti, miksi.

Suota. Suota, suota ja suota. Sitä on hitosti, ajattelen, kun ylitän jälleen yhtä autiota aapaa pitkospuilla liukastellen. Aamun sumu on vaihtunut myöhäisiltapäivän sateeksi, lyhytvartiset vaelluslenkkarini ovat päästäneet veden läpi jo aikaa sitten. Takkini pitää onneksi paremmin, vaikka kostea vilu hiipiikin puseroon.

Olen elämysmatkalla Syötteen kansallispuistossa Pudasjärvellä. Taivallettavana on 17 kilometrin etappi. Metsäpolkujen ja pitkospuiden takana odottaa yöpaikkamme, Rytivaaran autiotupa.

Sateiselta suolta on tietysti postattava selfie Facebookiin.

– Nyt alat ehkä ymmärtää, kuinka pettävältä pohjalta meikäläinen ponnistaa, pudasjärveläinen kaverini kommentoi kuvaani heti.

– Miten perkeleessä ponnistat suolla!

Kieltämättä tuntuu, että tällaisen maiseman on jätettävä jälkensä ihmiseen. Myös koillismaalainen kirjailija Tommi Kinnunen kertoi taannoin määrittelevänsä itsensä ylpeyttä tuntien hidaskasvuisten metsien, vaarojen ja koskien mieheksi, vaikka on jo parikymmentä vuotta tepastellut Turun mukulakivikatuja. Jostakin hänellekin tulee tarve esitellä itsensä äärioloissa kasvaneeksi, pohjoisen karaisemaksi.

– Nyt ei näytä kovin rentouttavalta kyllä, toinen ystäväni kommentoi kuvaani.

No, mikä kenellekin on rentouttavaa. En haluaisi olla muualla. Tämähän on puhdasta mindfulnessia, täydellistä läsnäoloa hetkessä. Ja minäkin haluan nähdä itseni tyyppinä, joka ei äärioloissakaan kitise. Mennääs tuon suon yli että heilahtaa!

 


Seitsemän tuntia tätä! Käy kuntoilusta. Onneksi ei tarvitse raahata painavaa rinkkaa.
Seitsemän tuntia tätä! Käy kuntoilusta. Onneksi ei tarvitse raahata painavaa rinkkaa.

Välillä tympiikin

Myönnettäköön, että alkumatkasta seurueemme oli huomattavasti puheliaampi. Pitkospuut tuntuivat vielä eksoottisilta, samoin puissa roikkuvat satumaiset naavatupot. Mikä etuoikeus hengitellä saasteetonta ilmaa!

Puolimatkassa Kuittilammen laavulla paikallinen eräoppaamme Johanna Määttä kaivoi rinkastaan taivaallisia voileipiä ja termarikahvia. Syysaurinko lämmitti kasvoja. A-luokan retkeilyä!

Poikkesimme polulta poimimaan kantarelleja ja porisimme siitä, mikä nyky­ihmisiä vetää luontoon. Kansallispuistojen suosio on kasvanut siinä kuin meditoimisenkin, ja jotain samalla tavalla mieltä rauhoittavaa niissä onkin. Verenpaine ja stressihormonit laskevat, arkiset murheet loittonevat, onnellisuus lähenee.

Puhe metsän terveysvaikutuksista uppoaa terapiasukupolveen. Erätaidoista vieraantuneille kaupunkilaisille tarjolla on myös turvallista itsensä haastamista ja makeaa voittamisen tunnetta – etenkin kun matkaa johtaa Johannan kaltainen eränkävijä, joka paljastuu myös liki sadan huskyn tarhan pitäjäksi, kansanparantajaksi ja shamaaniksi.

Tunnen ylpeyttä, ja helpotusta, vuosi sitten aloittamastani kuntokuurista. Hirvittää hieman ajatella, miten rapakuntoisena pärjäisin. Vaikka maasto ei ole erityisen haastava, askelia kertyy.

Loppumatkan tihkussa mieleen punkee ajatus, ettei maisema enää vaihdu – nämä suot, lammet ja kuusimetsät tuntuvat jo moneen kertaan nähdyiltä. Sitkeys kuitenkin palkitaan, kun seitsemän tunnin patikoinnin jälkeen edessämme avautuu Rytivaaran vanhan kruununtorpan pihapiiri.

Syksyn kalpeassa valossa näkymä on taianomainen.

 


Rytivaara on eksoottinen saunomis-, illallis- ja yöpymispaikka.

Aikamatka katovuosiin

Nyt on eksoottista! Harmaahirsisten rakennusten rykelmä lumoaa karulla romantiikallaan. Vielä kiehtovammaksi kaikki muuttuu, kun Johanna kertoo syrjäisen metsätorpan historiasta. 1860-luvun katovuosina erään rutiköyhän torpparin perhe kuoli tänne nälkään.

Viimeiset asukkaat Reete ja Maija Eskelinen muuttivat palvelutaloon 1950-luvulla. Metsähallitus on entisöinyt heidän yhden huoneen asuintorppansa avoimeksi museoksi. Ruutuikkunan edessä seisoo keinutuoli, jossa pääsee helposti mielikuvitusmatkalle entisajan ankaraan arkeen. Melkein haistan kaskiviljelijöiden nauriit ja maistan pettuleivän.

Metsähallituksen ylläpitämässä Rytivaarassa voi yhä tuntea olevansa erämaan armoilla. Ei autotietä, sähköä eikä juoksevaa vettä. Lähimpään asutukseen on kymmenisen kilometriä. Johannan mies Janne on raijannut tavaramme tuvalle mönkijällä. Pariskunta tarjoaa huollettuja vaelluksia, joiden ideana on, että turistit voivat patikoida kansallispuistossa vain pienen eväs­repun kanssa. Makuupussit, ruokatarpeet, astiat, vaihtovaatteet ja saunakamppeet voi maksusta kuljetuttaa odottamaan määränpäähän.

Sytytämme tuvan kaminan. Haemme liiteristä puita, nostamme kaivosta vettä ja lämmitämme söpön saunan. Kylvemme hartaasti kynttilän valossa. Patikoinnin jäykistämiä jäseniä on ihana venytyllä löylyssä.

Pimeys on sysimustaa. Räntä vihmoo otsalampun valokeilassa, kun taivallamme niityn poikki saunalta yöpymistuvalle. Harmittaa vähän, sillä pilvettömällä säällä olisimme voineet nähdä revontulet. Sisällä on kodikkaan lämmintä ja ahdasta. Paistamme kaasuliedellä kantarellit ja Johannan miehen tuomat lohifileet.

 


Illallinen höystetään matkan varrelta poimituilla sienillä. Maistuu!
Illallinen höystetään matkan varrelta poimituilla sienillä. Maistuu!

Pitkälle venyneen illallisen jälkeen jaamme laveripaikat. Kaivaudun makuupussiin ja toivon, ettei yöllä tulisi huussihätää. Enemmän kuin kummittelevaa torpparin perhettä pelkään kylmää, pimeää, susia, karhuja ja mielikuvitustani. En haluaisi olla täällä yksin enkä välttämättä edes kaksin. Olen kiitollinen viiden hengen seurueestani, mutta mieleni tekisi silti lukita tuvan ovi.

Koskimelontaa ensikertalaisille

Ehkä olen nukkunut joskus paremminkin, mutta mieleni on virkeä, kun nousemme aamupalalle. Suurelta takaiskulta ei tunnu sekään, että kenkäni eivät ole ehtineet yön aikana kuivua. Nehän vain kastuisivat uudelleen, sillä ulkona sataa losottaa, kun lähdemme matkaan.

Onneksi sade lakkaa ennen kuin saavumme Pärjänjoen törmälle, jossa melontaopas Antti Rahikkala odottaa. Hänkin huokuu Johannan tavoin hyväntahtoista hötkyilemättömyyttä. Kenties se rauhoittaa minut, sillä fakta on, etten ole koskaan melonut koskissa. Enkä sen puoleen juuri tyynissäkään vesissä, kuten ei retkikaverini Irinakaan.

Ennen inkkarikaksikkomme jokeen tuuppaamista Antti antaa pikakurssin melaotteista ja virran lukemisesta. Olo tuntuu epävarmalta eikä sanottavasti kohene, kun karautamme heti kiville. Sen jälkeen kanoottimme kolahtelee vähintään joka toiseen pinnanalaiseen murikkaan ja kerran juuttuu niin tiukasti poikittain kolmen kiven päälle, että Antin on rantauduttava omallaan ja tultava työntämään meidät irti.

 


Testattu: ohjaaja Antin hermo pitää, vaikka oppilaiden kanootin keula ei aina osoittaisikaan menosuuntaan.

Jos ajatteleekin, ääneen herrasmies ei sano mitään etelän tumpeloista. Minua voisi itkettää mutta yllättäen ainoastaan naurattaa. Irinan kanssa mietimme, mahtaako Antilta kulua tavallista enemmän tupakkia tällä reissulla. Etenemme niin kiemurrellen, että aikaa poltella on.

Kolmen tunnin räpellyksen jälkeen pysähdymme vihdoin nuotiomakkaralle ja nokipannukahveille. Sukkani syttyy palamaan, kun yritän kuivattaa niitä tulen loimussa.

Tauon jälkeen vierähtää vielä tunteroinen, kuten täälläpäin sanotaan, ennen kuin karautamme seuraavan yöpymismökkimme rantaan. Melontakilometrejä kertyi yhteensä viitisentoista. Aloittelija huomaa sen jäätävänä poltteena käsivarsissaan – ilmeisesti en noudattanut ohjeita vatsalihaksilla melomisesta. Onneksi ihana Johanna on järjestänyt meille turvesaunan. Ehkä särkylääkkeistä on enemmän apua lihaksilleni, mutta turve saa hipiän selvästi hehkumaan. Saunoessamme tosin näytimme suohaudoista nousseilta zombeilta.

 


Turvesaunasta terve!

Melontaosuuden tyylipisteitä ei ehkä kannata laskea, mutta suoriuduin rankasta liikuntasuorituksesta paitsi hengissä myös kitisemättä ja kastumatta. Ansaitsisin mitalin, mutta hyväksyn palkinnoksi makoisat yöunet.

Maastopyöräilyä eli talutusta

Kolmantena päivänä vuorossa on maastopyöräily, joka ei ala järin lupaavasti. En ole ikinä kokeillut tätäkään lajia. Pyöräilyoppaamme Pekka Tahkola joutuu opastamaan kädestä pitäen jo kypärän hihnan kiristämisessä.

Kaverillani Sinillä ei mene paljon paremmin: hän meinaa kaatua koeajon ensipolkaisulla kantoon. Lopulta kaikilla on kypärät ja hutera tuntuma maastopyöriin. Ehkä itsetuntomme kasvoi katteettomasti edellispäivän koskissa, sillä Pekan varoittelusta huolimatta valitsemme kahdesta reitistä haastavamman. Pekka saattoi tosiaan mainita, että polku tunnetaan kokeneiden harrastajien keskuudessa juurakkohelvettinä. Lisäksi on kivikkoa ja jyrkkiä mäkiä. Suusta pääsevät reissun ensimmäiset äkeät kirosanat.

Maastopyörän talutus on ihan kiva laji. Siinä ehtii kuunnella Pekan kiehtovia tarinoita paikallisista metsäpersoonista, kuten Leivättömästä Annista, joka asui rakentamassaan kivimajassa 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Erakkonainen elätti itsensä metsästyksellä ja kalastuksella, mutta talvi­pakkasilla hän hiippaili läheisen torpan uunin pankolle.

 


Maastopyöräguru Pekka tuntee paitsi Syötteen metsät myös niiden mystiset asukkaat.

Taluttaminen on järkevää myös loukkaantumisten välttämiseksi. Myöhemmin tapaamme niskatuen kanssa kulkevan miehen, joka on telonut nikamansa maastopyörälenkillä. Juurakkohelvetti ei onneksi ole kuin kahden kilsan pätkä. Sen jälkeen pyöräily tuntuu hetken oikein mukavalta, kunnes tulemme Iso-Syötteen tunturin juurelle.

Edessä nousee Suomen jyrkin pyörätie. Reidet ovat tulessa, sydän hakkaa ja hiki virtaa. Taas on talutettava, mutta onkohan skumppa ikinä maistunut yhtä hyvältä kuin hotelli Iso-Syötteen näköalaravintolassa?

Kolmen päivän aktiiviloma kansallispuistossa tuntuu paljon pidemmältä. Siis hyvässä mielessä. Onpa harvinaisen stressitön ja freesi olo. Lisää!

Kansa menee puistoon

Suomessa on ensi kesänä 40 kansallispuistoa, kun uusin eli Hossa aukeaa Suomussalmella.

Kansallispuistojen suosio on kasvanut 2012–2015 26 prosenttia, ja ­kasvu jatkuu tänäkin vuonna.

Vuonna 2015 käyntejä oli yhteensä yli 2,6 miljoonaa.

Suosituimmat ovat Pallas-Ylläs­tunturin, ­Nuuksion, Urho Kekkosen, Oulangan ja Kolin kansallispuistot.

Mikä Syöte?

Syötteen kansallispuisto sijaitsee Pudasjärvellä noin sata kilometriä Oulusta ­koilliseen.

Syötteen Eräpalvelun räätälöimän kolmen päivän huolletun vaelluksen hinta on noin 500 euroa.

Eritasoisia melonta- ja maastopyöräretkiä järjestää myös ­hotelli Iso-Syöte. 4–5 tunnin ohjattu kanoottiretki Pärjänjoella 89 euroa/hlö. 15–20 kilometrin maasto­pyöräretki 85 euroa/hlö.

Monet vaellusreiteistä alkavat ­Syötteen luontokeskuksen pihasta. Keskuksen kiehtovassa näyttelyssä voi tutustua alueen historiaan, kuten torppariarkeen.

Luontokeskuksesta voi varata myös yöpymisen Rytivaarassa. ­Tuvasssa on makuupaikat ­kahdeksalle: ­petipaikka 11 euroa/hlö tai 88 euroa/vrk koko torppa.

Lue virolaisen ravintolakriitikon Maris Oravin suositukset Tallinnan baareihin ja ravintoloihin. Niistä löytyy jokaiselle kukkarolle ja moneen makuun.

Tallinna on huipputrendikäs ravintola- ja shoppailukaupunki. Ravintoloiden sisustukset ovat usein kansainvälisen tason helmiä, ja shoppailukierroksen kruunaakin visiitti kauniisti sisutettuun baariin tai päivällinen jossain kaupungin tyylikkäistä ravintoloista.

Tallinnan ravintolat ovat täynnä viikonloppuisin, joten tunnetuimpiin ja kalliimpiin ravintoloihin kannattaa tehdä pöytävaraus.

Kuva Lauri Laan
Kuva Lauri Laan

Parrot minibar

Ravintola-baarin pienet, tapasmaiset annokset tarjoillaan virolaisista käsintehdyistä astioista.

►Vana-Posti 7, facebook.com/parrotminibar

Salt 

Pienessä ja viihtyisässä ravintolassa tarjoillaan välimeren alueen ruokaa. Illallisen kesto viikonloppuisin noin 2,5 tuntia.

►Vase 14, saltrestoran.ee

Umami

Perheystävällinen ravintola tarjoaa hyvää ruokaa vanhassa huvilassa. 

Tunnistaisitko vihannesten maut niitä näkemättä? Neljän ruokalajin illallinen on mahdollista nauttia myös erikseen varattavassa tilassa silmät maskilla peitettyinä. Syömisestä tulee hauskaa ja hiukan jännittävääkin, kun ei näe eikä tiedä, mitä suuhunsa pistää. 

Vai kokeilisitko perinteisempää brunssia? 

Kuva Toñu Tunnel
Kuva Toñu Tunnel

►Kadaka tee 141, umamiresto.ee/en

Klaus

Illallinen upeiden merimaisemien äärellä. Kokeilemisen arvoinen brunssi, hyviä päivän tarjouksia!

►Kalasadama 8, klauskohvik.ee

Pikaruokaa viidellä eurolla

Burger Box

Kaupungin parhaimmat hampurilaiset!

►Kopli 4a, facebook.com/burgerboxbox

Noodle box

Aasialaista vegaaniruokaa.

►Telliskivi 24, facebook.com/Noodle-Box
 

Kokeile myös näitä!

 

Ravintolat

La Bottega

►labottega.ee

Restaurant Juur 

►restoranjuur.ee

Tuljak 

►tuljak.ee

Mon repos

►monrepos.ee

Leipomot

RostPagar

►facebook.com/RostPagar

Bekker

►facebook.com/bekkerpagariari

Baarit

Whisper Sister

Tyylikäs salakapakka, ►facebook.com/whispersisterbar

Frank

Pariisilaistyylinen baari, erinomaisia cocktaileja ja ruokaa, ►frankbistro.ee 

Pudel 

Baari käsityönä valmistettujen oluiden ystäville, ►pudel.ee

Peatus

Piipahda drinkillä Telliskiven alueelle pysäköidyssä junanvaunussa, ►peatus.eu

Kuva PIa Hollo
Kuva PIa Hollo

Nizza, Pariisi ja Amsterdam ovat Jenny Alexandrovan suosikkikaupunkeja.

Matkustipa Jenni Alexandrova sitten Pariisissa tai Turun saaristossa, onnistuneen reissun ainekset ovat samat.

– Loma on lomaa, kun nukutaan niin pitkään kuin nukuttaa, syödään rauhassa aamiaista eikä suunnitella liikoja.

”Yksi nähtävyys per päivä riittää.”

Raukeaan lomarytmiin ei kuulu loputon museoihin jonottelu tai ympäri kaupunkia säntäily.

– Yksi nähtävyys per päivä riittää. Mieluummin fiilistelen jossain sattumalta löytämässäni kahvilassa ja jätän jotain nähtävää seuraavaan kertaan.

Viime vuosina Jenni on päässyt lomamoodiin helpoiten avopuolisonsa Jussi Heikelän ohjaaman veneen kyydissä Suomen saaristossa. Merellä aika menettää merkityksensä.

– Silloin vain lillutaan ja mennään tuulten mukana, ja välillä rantaudutaan johonkin kivaan paikkaan. Se on tosi ihanaa, Jenni kertoo.

”Unohtumattomimpia ovat hetket, kun makaa veneen keulassa kädessä lasi punaviiniä.”

Saaristoluonto on niin kaunis, että se vetää hiljaiseksi puhealan ammattilaisenkin.

– Unohtumattomimpia ovat hetket, kun makaa veneen keulassa kädessä lasi punaviiniä, auringonlasku värjää koko taivaan purppuraksi, ja on niin tyyntä, että kuulee kalan hyppäävän. 

EUROOPAN TOP 3

  1. Nizzassa parasta on valo, meren väri ja se, että kaupungissa on helppo liikkua. Ranta on aika hulinaranta, ja sieltä kannattaakin lähteä vaikka 40 minuutin ajomatkan päähän Cannesiin, missä on rauhallisempaa. Siellä tosin meikäläisillä on varaa juoda vain yksi mojito puoliksi, sillä siitä saa pulittaa 20 euroa.
  2. Pariisissa minun ei tulisi mieleenkään mennä verkkareissa kauppaan, siellä kopistellaan korkkareilla! Minua viehättää ranskalaisten pieni ylimielisyys ja ylpeys siitä, mitä heillä on: vaikkapa juuri ranskalainen keittiö, johon kaikki muut keittiöt perustuvat.
  3. Amsterdam vain 1,5 tunnin lennon päässä on kuin pikku Venetsia. Kaikki on pientä, suloista ja nättiä. Kaupungissa on paljon taidegallerioita ja hyviä ravintoloita.