Kirjailija Laura Honkasalo päätti rankan vuoden päätteeksi tehdä jotain, mitä ei ollut koskaan kokeillut: lähteä yksin pakettimatkalle etelään.

Kuvat Susanna Kekkonen

"Kiitos kun kestit urheasti", kuusikymppinen brittimies sanoo ja kumartaa hillitysti. Olen tallonut miehen varpaita kahden valssin ajan hotellin yökerhossa, joka muistuttaa vanhainkodin ja ruotsinlaivan risteytystä. Verhossa lukee kimallekirjaimin Party – Fiesta. Sen edessä yhden miehen bändi laulaa taustanauhan päälle iskelmäversioita popklassikoista ja soittaa välillä saksofonia. Tanssilattialla käy kuhina.

Tanssittajani on matkalla yksin kuten minäkin. Hänen tokaisustaan tulee vähän surullinen olo. Ehkä mies on lähtenyt seuramatkalle toiveenaan löytää tyttöystävä, mutta muut samalla matkalla ovatkin pariskuntia. Sitä paitsi enemmän hänellä oli kestämistä kuin minulla. Tanssitaitoni on todella ruosteessa.

Tilaan piña coladan, koska ystäväni on vannottanut minua tilaamaan Teneriffalla ainakin yhden sateenvarjodrinkin. Pettymyksekseni se ei maistukaan tukholmalaisille kookospalloille vaan sampoolle. Juon drinkin loppuun uima-altaan reunalla ja mietin, pitäisikö mennä tanssikurssille. Palmut kahisevat pimeässä.

Olen ensimmäistä kertaa elämässäni etelänlomalla ja samalla elämäni ensimmäisellä seuramatkalla.

Nuoruudessani seuramatkoja halveksittiin. Käytiin interraililla, jonotettiin lentolippuja Kilroyssa ja asuttiin retkeilymajoissa. Maailma piti löytää itse.

Ystäviini verrattuna olen tosin matkustanut vähän: en ole koskaan käynyt Aasiassa, Australiassa tai Afrikassa. En ole kokenut intialaiskaupunkien kaaosta enkä eteläamerikkalaisten pikkukylien tunnelmaa. Eksoottisin matkakokemukseni taitaa olla Sortavalasta.

Takanani on raskas vuosi. Rakkaat isovanhempani kuolivat lyhyen ajan sisällä, vain muutama kuukausi mummin hautajaisten jälkeen mieheni jätti minut ilman mitään ennakkovaroitusta. Yhtäkkiä olin yksin pienten lasten kanssa,
sydän särjettynä. En pystynyt nukkumaan enkä syömään, ja laihduin muutamassa viikossa kahdeksan kiloa. Jouduin puoleksi vuodeksi sairaslomalle masennuksen ja uupumuksen takia. Tuntui, että koko maailma oli palasina ja kaikki turvallinen kadonnut. Samalla oli kuitenkin pakko olla tukena ja turvana 5- ja 8-vuotiaille pojilleni. Omat vanhempani erosivat, kun olin viisivuotias, enkä olisi ikinä halunnut lapsilleni samaa.

Nyt tuntui, että on pakko päästä jonnekin yksin keräämään voimia. Päätin lähteä Kanarialle, Teneriffan Puerto de la Cruziin, koska se oli ainakin jotain ihan muuta kuin mitä olin ennen tehnyt.

Agathan jalanjäljissä

En etukäteen tiedä, mitä odottaa seuramatkalta. Se tuntuu kuitenkin turvalliselta vaihtoehdolta, koska en ole ihan kunnossa. Suomalaisille oppaille saa soittaa vaikka keskellä yötä, ja Aurinkomatkojen toimisto on auki viikonloppuisinkin.

Viimeisenä iltana kotona olo on surullinen, vaikka isovanhemmat ovat tulossa hoitamaan lapsia ja näillä on varmasti kaikki hyvin. Lapset odottavat uusia kämppiksiään innoissaan ja vannottavat tuomaan tuliaisia.

Matkalla lentokentälle tupruaa lunta. Rakastan talvea, ja tuntuu yhtäkkiä tyhmältä lähteä etelään, kun talvi on parhaimmillaan. Viihdyn arjessani, enkä ole koskaan tuntenut tarvetta irtiottoihin.

Ystäväni ovat kehottaneet minua hankkimaan lomaheilan, mutta lähtöportilla käy ilmi, että se voi olla vaikeaa. Kaikki muut näyttävät olevan yli kuusikymppisiä. Vasta lentokoneessa ymmärrän, miten kovassa paineessa olen ollut viimeiset puoli vuotta. Stressipäänsärky puhkeaa ja uhkaa yltyä migreeniksi.

Perillä Teneriffalla opas saattaa kentältä hotellin aulaan. Tulee turvallinen olo. On ihmeellistä, että hotellihuone on vain minua varten, eikä yöllä sänkyyn kipua pientä tuhisijaa. Viikkoon ei tarvitse laittaa ruokaa, ja iltaisin saan kaatua mankeloituihin lakanoihin.

Myös paikallinen retkioppaamme Mini eli Marianne Perttula on kuin turvallinen mummo. Mini on asunut Teneriffalla peräti 41 vuotta, ja hän kertoo saaren historiasta ja luonnosta niin kuin olisi aidosti innoissaan – vaikka on varmasti tarinoinut samat jutut suomalaismatkailijoille tuhansia kertoja.

Mini kertoo, että kuuluisa dekkaristi Agatha Christiekin lomaili Puerto de la Cruzissa vuonna 1927. Ennen matkaa Agathan äiti kuoli, kirjailija menetti lapsuudenkotinsa ja selvisi, että hänen miehellään oli suhde toiseen naiseen. Kun mies haki eroa, Agatha sai hermoromahduksen.

– Hän tuli tänne nuolemaan haavojaan avioeronsa jälkeen, Mini selvittää.

Teneriffa oli tuolloin erilainen kuin nykyään. Massaturismia ei vielä ollut, ja saarelle saavuttiin Espanjasta laivalla. Silti tunnen sukulaisuutta Agathan kanssa.

Ei ainakaan omaishoitajaksi

Ensimmäisenä päivänä on viileää, eikä uiminen houkuta. Hotellin edessä on ranta, jota peittää pikimusta hiekka. Sen seassa on meren pyöreäksi hiomia laavakiviä.

Äidinäitini oli hulluna kiviin. Lapsena ihmettelin, miten mummo jaksoi kykkiä tuntikausia kivikossa, mutta vanhemmiten olen alkanut ymmärtää, että kivien tutkiminen on eräänlaista meditaatiota. Laavakivet ovat hienoja, mustia ja reikäisiä. Vesirajasta löytyy myös meren hiomia kaakelinpaloja. En ihan käsitä, miten ne ovat päätyneet mereen. Aallot lyövät korkeina, ja rannassa liehuu punainen lippu. Surffarit ovat kuitenkin vedessä. Meren tuoksu, aaltojen kohina ja sinivihreä ulappa rauhoittavat.

Hotellini muistuttaa ylellistä palvelutaloa. Moni hotellivieraista liikkuu rollaattorin tai kävelykepin kanssa. Ensialkuun minua surettaa vanhojen parien keskellä. Mieheni lupasi satoja kertoja, että olisimme yhdessä kuolemaan asti. Parin päivän kuluttua alan kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, että usein toinen puolisoista huolehtii toisesta – yleensä nainen miehestä. Jos vanhenen yksin, ei ainakaan tarvitse ruveta omaishoitajaksi. Ja löysihän Agathakin itselleen arkeologin! "Arkeologi on paras mahdollinen aviomies", murhakirjailija lohkaisi. "Mitä vanhemmaksi nainen tulee, sitä kiinnostuneempi mies on hänestä."

En ole koskaan lomaillut itsekseni. Siihen liittyy kaikkea pelottavaa, kuten yksin syöminen. Lounasaikaan se menettelee, mutta iltaisin kaikki tuntuvat olevan liikkeellä ystäviensä tai puolisonsa kanssa. Onneksi ravintola-annokset ovat niin suuria, että illalla pärjää hedelmillä ja leivällä.

Olin odottanut, että ruoka olisi Puerto de la Cruzin kaltaisessa turistirysässä  huonoa, mutta se onkin yllättävän hyvää. Kaikkialla on tarjolla tuoreita äyriäisiä, eivätkä ne ole kalliita. Supermarketissa tunnen katkeran vihlaisun katsellessani mahtavaa kalatiskiä. Kalakantojen ehtyminen ei näy vaikuttaneen tarjontaan, ja tavallisesta ruokakaupasta löytyy myös muhkeita mustekaloja ja äyriäisiä.

Hylätty vaimo terassilla

Hotellin aulassa juttelen toisen yksin matkustavan suomalaisnaisen kanssa.

– Välillä tulee orpo olo, hän tunnustaa.

Se on totta. Yksinäisyys iskee viimeistään auringon laskiessa. Eräänä iltana päätän olla reipas ja lähden yksin viinille. Varmuuden vuoksi otan mukaan kutimen, vaikka tuntuukin irvokkaalta neuloa pipoa aurinkolomalla. Asetun terassille puiston laitaan. Minusta tuntuu, että miestarjoilija katsoo minua oudosti. Oloni ei ole kovinkaan mukava, eikä viini maistu yksin hyvältä. Tuntuu, että pääni yläpuolella on kyltti, jossa lukee "hylätty vaimo".

Katselen pikkutyttöä, joka hoitaa puistossa taaperoa, varmaan veljeään. Jonkin ajan kuluttua tajuan, että lasten isä istuu viereisellä terassilla. Niinpä niin. On outoa, että nainen tulee yksin baariin, mutta ei ole mitään kummallista siinä, että isä kaitsee lapsiaan baarista käsin.

Päätän illan uskaltautumalla suomalaisen Iskelmä-baarin karaokeen, jota matkatoimisto suosittelee. Katselen  ympärilleni, ja huomaan olevani nuorin asiakas täälläkin.

Eläkeläisten lomailu ei ole mitään hissuttelua. Tanssi- ja lauluhaluisia riittää. Italialainen vaari hakee minua tanssimaan, enkä meinaa päästä parketilta pois. Keski-ikäinen nainen laulaa antaumuksella Juicen hittiä Viidestoista yö. Olen aina inhonnut biisiä, ja mietin hermostuneena, mitä italialaisherra ajattelee siitä. Kielimuurin vuoksi jää epäselväksi, miksi hän on ylipäänsä tullut suomalaiseen iskelmäkaraokeen.

Seikkailevat naiset

Matkatoimistojen retket ovat kalliita, mutta ilmoittaudun kuitenkin kahdelle, koska haluan tavata ihmisiä ja saada
juttuseuraa. Ilahdun, kun saamme molemmille retkille oppaaksi positiivista energiaa säteilevän Minin. Ronskilla huumorillaan hän saa retkeilijät kiemurtelemaan naurusta.

– Eräs mies kertoi tietävänsä, milloin avokado on kypsä. Silloin, kun se tuntuu samalta kuin hänen vaimonsa rinnat. Arvaatte varmaan, että kaikki seurueen miehet halusivat vaimojensa avulla kokeilla, miltä kypsä avokado tuntuu, Mini tarinoi.

Ensimmäiseksi suuntaamme saaren keskellä kohoavalle, maailman kolmanneksi suurimmalle tulivuorelle Teidelle. Puolivälissä pysähdymme katselemaan satumaista metsää. Kanarianmännyssä on pitemmät neulaset kuin suomalaisessa, eikä sitä kasva muualla kuin täällä. Männikkö verhoutuu sinertävänvihreään väriin, maata peittävät pitkät, kuivuneet neulaset, joita käytetään karjan pahnoina.

Maisema muuttuu sitä karummaksi, mitä ylemmäs ajamme. On keskitalvi, joten emme saa nauttia tulivuoren kukkaloistosta. Myös teidenliskot ja mehiläiset ovat talviunillaan. Ryhmän uskalikot ajavat köysiradalla yli kolmen kilometrin korkeuteen huipulle, mutta minua jyrkkä köysirata kauhistuttaa. Onneksi maisema on hätkähdyttävä alempanakin. Ympärillä levittäytyy karu kuumaisema. Kivikerrostumien punertavat värisävyt ovat upeita, ja taivas kaartuu yllä uskomattoman sinisenä. Koska olemme kansallispuistossa, kivenhippuakaan ei saa ottaa muistoksi.

Retkellä juttelen yksin reissaavan, nuorekkaan seitsemänkymppinen naisen kanssa, joka kertoo käyneensä lähes sadassa maassa. Minua huimaa, kun hän kertoo matkoistaan asumattomille saarille. Ehkä seikkaileminen pitkin palloa pitää nuorekkaana!

Mieleni tekisi patikkaretkille näkemään lisää luontoa, mutta lyhin suomalaisen oppaan vetämä patikkareissu olisi viisi tuntia. Pelkään, ettei minulla ole tarpeeksi kokemusta, ja vaelluskengätkin jäivät kotiin. Teidellä voisi patikoida myös omin päin, puolimatkassa voisi yöpyä eräkämpässä. Auringonnousu tulivuorella on kuulemma upea kokemus. Haluaisin olla  sellainen ihminen, joka porhaltaa matkoillaan vuorten huipuille.

Suojelupyhimykseni

Toisena retkipäivänä kierrämme lähistön pikkukyliä. Heti kun noustaan rannikolta ylöspäin, tulee niin kylmä, että päällystakki ja villapusero ovat tarpeen. Käymme maalaismarkkinoilla ostamassa mausteita ja huristamme kiemuraisia pikkuteitä La Lagunaan, jonka vanhakaupunki on Unescon maailmanperintökohde. Mini kiidättää meidät vanhankaupungin läpi, sitten suuntaamme viinitilalle, joka tuntuu pikemminkin elokuvakulissilta. Pöytään kannetaan nopeassa tahdissa viinimaistiaisia ja tapaksia eli makkaraleipiä ja perunaa. Juttelemme suomalaisturistien kanssa Outi Pakkasen dekkareista, ja pian sisään porhaltaa jo seuraava suomalaisseurue. Melkoista liukuhihnameininkiä!

Teneriffalla voisi vuokrata auton, mutta koska en osaa ajaa, luotan paikallisbusseihin. Kolmella eurolla pääsee lähikaupunkiin Orotavaan. Siellä on hieno vanhakaupunki ja kauniita kirkkoja, mutta pettymyksekseni käsityömuseo on kiinni. Teneriffa on kuuluisa erilaisista pitseistään. Kirkossa sytytän isovanhemmilleni kynttilät ja ihmettelen taas kerran sitä, että katolisissa maissa pikkukaupunkienkin kirkoissa on upeita 1600-
luvun taideteoksia, joissa ei ole säästelty lehtikultaa. Pyhä neitsyt on tullut minulle eron jälkeen entistä tärkeämmäksi, koska hän on äitien ja lasten suojelupyhimys, mutta katolinen kuvakieli kiehtoo muutenkin. Entisajan taiteilijat eivät kaihtaneet verta ja väkivaltaa.

Reteesti korkokengillä

Emmin muutaman päivän, mutta kun sääkin lämpiää, pulahdan uimaan hotellin lämmitettyyn altaaseen – ja onnistun polttamaan kaulani. Auringonpaiste ja lämpö virvoittavat sielua. Linnunlaulu saa ikävöimään kesää mökillä.

Kokeilen myös Puerto de la Cruzin rannassa sijaitsevia Lago Martianezin merivesialtaita. Vaikka sää on lämmin, altaiden vesi on hyytävän kylmää! Kuntouintiin altaat ovat oudon matalia. Saksalaisrouvia veden viileys ei näytä haittaavan, he heittäytyvät reippaasti altaaseen ja asettuvat sen jälkeen grillaamaan itseään. Kahdeksankymppiset papparaiset tuijottavat ihaillen uimapukuista vartaloani. Tunnen itseni supermalliksi.

Ero saa naiset tunnetusti tekemään reteitä juttuja, värjäämään tukkansa punaiseksi tai ottamaan vaikkapa silikonit. Minä ostan Teneriffalta korkokengät. Raskauksien jälkeen polveni olivat pitkään niin heikossa kunnossa, että kuljin vuosia lattapohjakengissä. Korkokengissä ryhtikin tuntuu parenevan ja itsetunto kohenevan. Päätän, että minun pitää myös luopua turvallisesta mustasta urheilu-uimapuvusta ja hankkia värikäs, 50-lukuhenkinen vampin uikkari.

Tuliaispaniikki

Vaikka lapsia on iltaisin kova ikävä, soitan matkan aikana kotiin vain muutaman kerran. Huoli tuliaisista on jäytänyt mielessä kuitenkin jo ensimmäisestä päivästä. Tuliaiset ovat tärkeä juttu, ja haluan löytää lapsilleni jotain todella mieluista. Itselläni on vieläkin tallella nalle, jonka ukkini toi Amerikasta, kun oli kolmivuotias.

Puerto de la Cruzin ostostarjonta on kuitenkin pettymys. Kaupat tursuavat matkamuistokrääsää, halpoja laukkuja ja surkeita vaatteita. Lelukauppakin on täynnä heikkolaatuista roinaa. Lähden paikallisbussilla La Lagunaan. Siellä on 3 000 opiskelijan yliopisto, joten kaupungissa on paljon ihania paperikauppoja. Paperikaupoissa käyminen on suosikkiasioitani matkoilla. Ostan ihanan espanjalaisen Agatha de la Cruzin läppärilaukun. Hiplaan upeita Christian Lacroix -muistikirjoja, mutten raaski ostaa niitä.

La Lagunassa on Naf Nafin ja Desigualin vaatteita, mutta imen vain ideoita omiin ompeluksiin. Syön kivassa kahvilassa mielettömän hyvän avokadomunakkaan. Eipä ole tullut mieleen
yhdistää kananmunaa ja avokadoa!

Lopulta onnistun ratkaisemaan tuliaisongelman. Lelukaupan ylähyllyltä löytyy kaksi siperiantiikerin pentua. Lisäksi ostan lapsille espanjalaisia karkkeja. Vanhemmilleni ostan hunajarommia ja kaktushilloa ja itselleni Kanarian erikoisuutta, korianterilla maustettua mojo-kastiketta.

Sittenkin Kööpenhaminaan?

Ystäväni, joka ennen lapsia matkusteli paljon yksin, sanoo kaipaavansa yksin matkustamista ja sen aiheuttamaa irrallisuuden tunnetta. Ymmärrän, mitä hän tarkoittaa, mutta en ole varma, nautinko  itse irrallisuuden tunteesta. Ehkä siihenkin voisi oppia?

Kun asettelen matkan jälkeen laavakiviä ikkunalaudalle, minusta tuntuu, että olen saanut matkasta uudenlaista rohkeutta. Voi olla, että jos vielä lähden yksin matkalle, valitsen kaupunkiloman. Olisin halunnut häämatkalle Kööpenhaminaan, mutta matka ei koskaan toteutunut. Ehkä minun pitäisi lähteä Kööpenhaminaan yksin sitten, kun masennus alkaa väistyä. Voisinhan tehdä häämatkan uuden elämän kunniaksi.

Lue virolaisen ravintolakriitikon Maris Oravin suositukset Tallinnan baareihin ja ravintoloihin. Niistä löytyy jokaiselle kukkarolle ja moneen makuun.

Tallinna on huipputrendikäs ravintola- ja shoppailukaupunki. Ravintoloiden sisustukset ovat usein kansainvälisen tason helmiä, ja shoppailukierroksen kruunaakin visiitti kauniisti sisutettuun baariin tai päivällinen jossain kaupungin tyylikkäistä ravintoloista.

Tallinnan ravintolat ovat täynnä viikonloppuisin, joten tunnetuimpiin ja kalliimpiin ravintoloihin kannattaa tehdä pöytävaraus.

Kuva Lauri Laan
Kuva Lauri Laan

Parrot minibar

Ravintola-baarin pienet, tapasmaiset annokset tarjoillaan virolaisista käsintehdyistä astioista.

►Vana-Posti 7, facebook.com/parrotminibar

Salt 

Pienessä ja viihtyisässä ravintolassa tarjoillaan välimeren alueen ruokaa. Illallisen kesto viikonloppuisin noin 2,5 tuntia.

►Vase 14, saltrestoran.ee

Umami

Perheystävällinen ravintola tarjoaa hyvää ruokaa vanhassa huvilassa. 

Tunnistaisitko vihannesten maut niitä näkemättä? Neljän ruokalajin illallinen on mahdollista nauttia myös erikseen varattavassa tilassa silmät maskilla peitettyinä. Syömisestä tulee hauskaa ja hiukan jännittävääkin, kun ei näe eikä tiedä, mitä suuhunsa pistää. 

Vai kokeilisitko perinteisempää brunssia? 

Kuva Toñu Tunnel
Kuva Toñu Tunnel

►Kadaka tee 141, umamiresto.ee/en

Klaus

Illallinen upeiden merimaisemien äärellä. Kokeilemisen arvoinen brunssi, hyviä päivän tarjouksia!

►Kalasadama 8, klauskohvik.ee

Pikaruokaa viidellä eurolla

Burger Box

Kaupungin parhaimmat hampurilaiset!

►Kopli 4a, facebook.com/burgerboxbox

Noodle box

Aasialaista vegaaniruokaa.

►Telliskivi 24, facebook.com/Noodle-Box
 

Kokeile myös näitä!

 

Ravintolat

La Bottega

►labottega.ee

Restaurant Juur 

►restoranjuur.ee

Tuljak 

►tuljak.ee

Mon repos

►monrepos.ee

Leipomot

RostPagar

►facebook.com/RostPagar

Bekker

►facebook.com/bekkerpagariari

Baarit

Whisper Sister

Tyylikäs salakapakka, ►facebook.com/whispersisterbar

Frank

Pariisilaistyylinen baari, erinomaisia cocktaileja ja ruokaa, ►frankbistro.ee 

Pudel 

Baari käsityönä valmistettujen oluiden ystäville, ►pudel.ee

Peatus

Piipahda drinkillä Telliskiven alueelle pysäköidyssä junanvaunussa, ►peatus.eu

Kuva PIa Hollo
Kuva PIa Hollo

Nizza, Pariisi ja Amsterdam ovat Jenny Alexandrovan suosikkikaupunkeja.

Matkustipa Jenni Alexandrova sitten Pariisissa tai Turun saaristossa, onnistuneen reissun ainekset ovat samat.

– Loma on lomaa, kun nukutaan niin pitkään kuin nukuttaa, syödään rauhassa aamiaista eikä suunnitella liikoja.

”Yksi nähtävyys per päivä riittää.”

Raukeaan lomarytmiin ei kuulu loputon museoihin jonottelu tai ympäri kaupunkia säntäily.

– Yksi nähtävyys per päivä riittää. Mieluummin fiilistelen jossain sattumalta löytämässäni kahvilassa ja jätän jotain nähtävää seuraavaan kertaan.

Viime vuosina Jenni on päässyt lomamoodiin helpoiten avopuolisonsa Jussi Heikelän ohjaaman veneen kyydissä Suomen saaristossa. Merellä aika menettää merkityksensä.

– Silloin vain lillutaan ja mennään tuulten mukana, ja välillä rantaudutaan johonkin kivaan paikkaan. Se on tosi ihanaa, Jenni kertoo.

”Unohtumattomimpia ovat hetket, kun makaa veneen keulassa kädessä lasi punaviiniä.”

Saaristoluonto on niin kaunis, että se vetää hiljaiseksi puhealan ammattilaisenkin.

– Unohtumattomimpia ovat hetket, kun makaa veneen keulassa kädessä lasi punaviiniä, auringonlasku värjää koko taivaan purppuraksi, ja on niin tyyntä, että kuulee kalan hyppäävän. 

EUROOPAN TOP 3

  1. Nizzassa parasta on valo, meren väri ja se, että kaupungissa on helppo liikkua. Ranta on aika hulinaranta, ja sieltä kannattaakin lähteä vaikka 40 minuutin ajomatkan päähän Cannesiin, missä on rauhallisempaa. Siellä tosin meikäläisillä on varaa juoda vain yksi mojito puoliksi, sillä siitä saa pulittaa 20 euroa.
  2. Pariisissa minun ei tulisi mieleenkään mennä verkkareissa kauppaan, siellä kopistellaan korkkareilla! Minua viehättää ranskalaisten pieni ylimielisyys ja ylpeys siitä, mitä heillä on: vaikkapa juuri ranskalainen keittiö, johon kaikki muut keittiöt perustuvat.
  3. Amsterdam vain 1,5 tunnin lennon päässä on kuin pikku Venetsia. Kaikki on pientä, suloista ja nättiä. Kaupungissa on paljon taidegallerioita ja hyviä ravintoloita.