Tänään vietetään kellojen päivää. Jo entisaikojen löytyöretkeilijät tarvitsivat aikarautaa, saati sitten nykypäivän matkailijat.

Ensi yönä kelloja siirretään tunnilla eteenpäin kesäaikaan.

Suomessa ensimmäiset aikaa mittaavat mekaaniset kellot otettiin käyttöön keskiajan lopulla. Mahdollisesti Turun linnan puurakenteinen rataskello noin vuodelta 1550 on ensimmäinen meillä tunnettu.
 
Tornikellot yleistyivät Suomessa 1600-luvulla. Kaupungit hankkivat niitä raatihuoneiden ja kirkkojen torneihin, jotta kaupunkilaiset voisivat sekä nähdä että kuulla ajan kulun.
 
Taustalla olivat jo ennen tätä aikakautta uskonnollisten toimitusten ajoista ilmoittaminen ja myöhemmin suunnitelmalliseen kaupunkilaisten ajankäyttöön pyrkiminen.

Kellojen koko alkoi pienentyä kannettavaan muotoon maailmalla jo 1500-luvulla. Seuraavalla vuosisadalla merenkulku ja löytöretkeily edellyttivät tarkkoja kelloja suunnistamiseen ja paikan määrittämiseen.
 
Englantilainen John Harrison valmisti 1700-luvulla niin sanotuksi merikronometriksi kutsutun kellon laivakäyttöön. Sen tarkkuutta voi tänäkin päivänä pitää kunnioitettavana: käyntivirhe 81 vuorokauden merimatkalla oli vain viisi sekuntia.
 
Rautateiden vallankumous 1800-luvulla synnytti tarpeen kehittää hyvin tarkkoja, erityisesti taskukelloina massamaisesti tuotettuja ajanmittaajia, koska onnettomuudet rautateillä olivat väärien ajoitusten vuoksi kohtalokkaita.

Jo 1800-luvun lopulla voi nähdä pienikokoisten, tarkkojen kellojen roolin vahvistumisen niin merenkulussa, sodankäynnissä kuin urheilukilpailujen seuraamisessa ja ajanotossa. Toki tämä koski enimmäkseen tuon ajan sotilaallista, porvarillista ja kuninkaallista eliittiä.
 
1900-luvun alun tekninen vallankumous liikkumisessa ja mittavissa sodissa lisäsivät kiinnostusta henkilökohtaisen tarkan kellon omistamiseen.
 
Lentämisen pioneerit, autot, ensimmäinen maailmansota, teollistumisen täsmällisyysvaatimukset sekä taskukellojen syrjäytyminen pikkuhiljaa rannekelloilla loivat jatkumon, joka on kantanut tähän päivään.

Noin sadan viime vuoden aikana voi nähdä kaksi isoa mullistusta henkilökohtaisten pienten kellojen kehityksessä ja käyttökulttuurissa.
 
Laadukas mekaaninen rannekello vahvisti asemiaan maailmalla aina 1970-luvulle asti, jolloin paristokäyttöinen kvartsikello oli vähällä syrjäyttää kokonaan mekaanisen, osin käsityönä syntyneen ajanmittaajan.
 
”Kvartsikriisiksikin” kutsuttu ajanjakso lopetti tuhansia tummettuja kellomerkkejä, joista harvat sinnittelivät tähän päivään ja joista osa on herätetty uudelleen henkiin 1990–2000-luvuilla.
 
Verkon aikasignaalista kellonaikansa saavan kännykän yleistyminen vuosituhannen vaihteessa vähensi dramaattisesti rannekellon käyttöä, mikä näkyy tuon ajan myyntitilastoissakin.

Ei kuitenkaan mennyt monta vuotta, kun arvostetuilla brändeillä varustetut mekaaniset rannekellot kokivat tietynlaisen renessanssin hyvin toimeentulevan työssäkäyvän väestön keskuudessa – osana tyylikästä pukeutumista.

Valtakunnallisena Kellojen päivänä lauantaina 29.3. Suomen Kelloseppäliitto haluaa kiinnittää huomiota siihen, että vaikka aikaa pidetään itsestään selvyytenä, ilman kelloja ei voi tietää ajan kulkua.

www.kelloseppaliitto.fi