Matkaopas-lehden lukijatarinat olivat tänä vuonna hauskoja, koskettavia ja sisälsivät jännittäviä matkavinkkejä.

Tässä ovat vuoden 2012 palkitut. -- Haluatko osallistua ensi vuoden kisaan? Katso osallistumisohjeet.

1. palkinto 2012

500 euron matkalahjakortti

Kätilönä Pellossa

Aina ei tarvitse mennä ulkomaille löytääkseen upeita maisemia tai kokeakseen seikkailuja. Minun ja mieheni sielunlepuutuspaikka on lähellä Pelloa. Uskomattomat jääkauden muovaamat kalliomuodostelmat ja pirunpellot, kirkkaat järvet ja erämaan rauha.

Olimme nauttineet siellä muutamia päiviä keväästä ja lähdimme kotimatkalle, mutta se keskeytyi yllättäen. Keskellä ajorataa makasi lumivalkoinen poro. Se oli niin kaunis, että halusin tietenkin ottaa kuvan. Nousin varovasti autosta ja lähestyin poroa hiljaa kamera kädessä. Eläin ei hievahtanutkaan, katsoi vain minua suurilla silmillään. Pääsin aivan sen viereen, ennen kuin huomasin, että sen peräpäästä näkyi kaksi pikkuruista sorkkaa. Se oli siis synnyttämässä! Hitsi, tämän halusin nähdä. Jokin kyllä soitti hälytyskelloa mielessäni, yleensähän porot kai synnyttävät piilossa. Menin lähemmäksi. Poro katsoa tillitti minua silmiin. Silittelin sen pinkeää vatsaa ja jutustelin sille rauhoittavasti, taisinpa laulaakin jotakin. Sitten tunsin mädän hajun, ja huomasin vasan kahden sorkan olevan oudon vihertäviä. Se oli ilmeisesti kuollut kohtuun ja alkanut jo mädäntyä. Jostain syystä se oli juuttunut kiinni. Minä elän tunteella. Nytkin tunteet toimivat, järki ei.

Mieheni ehdotti, että soittaisimme apua, mutta puhelin ei toiminut siinä kohtaa. Mieheni lähti apua hakemaan, mutta minä en saanut poron katsetta mielestäni. En voinut jättää sitä yksin. Jotakin oli tehtävä. Niinpä hain peräkontista hanskat ja ryhdyin kätilöksi. Emä ponnisti, ja minä vedin vasaa ulos. Se oli tosi lujassa, mutta hiljalleen sain sitä ujutettua ulospäin takajalat edellä. Enää pää oli sisällä, kun tajusin, että jalkoja oli kolme paria. Siellä oli kaksoset! Hiki valui kätilöllä ja varmaan emälläkin, kun ponnistimme ja kiskoimme. Yhteispeli toimi, ja pieni, kuollut vasa pullahti ulos. Toisesta näkyivät vasta etujalat. Tulokas olikin niin lujassa, etteivät voimani riittäneet sen ulos kiskomiseen.

Paikalle tyhjin käsin palannut mieheni oli täysin lamaantunut, katsoi vain touhujani suu auki. Onneksi paikalle tuli perhe autollaan. Selitin tilanteen perheen isälle, joka haki myös hanskat käsiinsä ja tuli avuksi. Yhdessä saimmekin toisenkin kuolleen vasan ulos. Jo pilaantunut lapsivesi tulvahti tielle. Haju oli kuvottava. Olin pelännyt, että jotakin repeytyisi ja emä alkaisi vuotaa kovasti, mutta onneksi ei. Vasat nostettiin hellästi ojanpenkalle. Silittelin vielä uupunutta emää, jonka katse oli selvästi helpottunut. Jatkoimme kotimatkaa.

Mieheni oli edelleen sanaton. Vasta ajettuamme aika tovin, järki palasi ja sai minut pohtimaan, olinko toiminut oikein. Olisinko edes saanut puuttua asiaan? Mitähän mieltä poron omistaja olisi ollut? Se jäi arvoitukseksi, samoin kuin se, selviytyikö poro. Voin vain toivoa, että sain edes emän pelastettua, sillä ellei mitään olisi tehty, olisi sekin pian menehtynyt.

PIRJO HEINONEN, OULU

Lukijatarina julkaistu Matkaopas 5/2012

2. palkinto 2012

300 euron matkalahjakortti

Äitini itki onnesta

  Tämä tapahtui interrailin kulta-aikaan 1980-luvulla. Nuorena miehenä oli pakko nähdä Eurooppa, joten lähtöä ei estänyt edes junalakko Suomessa. Pohjanmaalta pääsin rekan kyydissä Turkuun, yöunet jäivät vähiin.

Ensimmäinen kohde oli Kaprunin kesähiihtopaikka Itävallassa. Kun vuorenhuippuja näkyi loputtomiin, tunsin olevani kirjaimellisesti Euroopan katolla. Sitten säntäsin Venetsiaan, missä kyselin majapaikkaa muilta reppureissaajilta. ”Tässä aseman pihalla voi nukkua, poliisi tulee herättämään ennen yhdeksää”, minua sanottiin. Niinpä levitin makuupussini niin kuin moni muukin. Poliisien herätys tuli kuitenkin yllätyksenä ennen seitsemää.

Venetsian jälkeen matka jatkui Belgradin kautta Ateenaan. Kaupungista suuntasin pian saarille, joista Mykonos tuntui parhaalta. Toukokuussa oli kuitenkin vielä viileää ja muutenkin hiljaista. Kerran päädyin nakurannalle, missä pelasin korttia alastomien ruotsalaisnaisten kanssa. Lähteminen saarilta oli vaikeaa, sillä laivoja kulki harvaan. Mantereelle päästyäni oli tarkoitus hypätä Korfun-laivaan, mutta myöhästyn tietysti muutaman minuutin. Niinpä minulle jäi yksi ylimääräinen päivä aikaa.

Päätin lähteä Olympian kylään antiikin olympiastadionille. Junamatka kesti useita tunteja, joten pääsin perille vasta myöhään iltapäivällä. Kun löysin Olympian lehdon, se oli jo suljettu. En aikonut luovuttaa, joten kiipesin aidan yli. Kun pääsin stadionille, päätin tehdä päivän lenkin. Juoksin kenttää ympäri ja kuvittelin, millaista täällä on ollut antiikin aikana. Parinkymmenen minuutin jälkeen joku mies lopetti unelmointini tulemalla huutamaan kentän laidalle. Mies oli paikan johtaja ja todella vihainen luvattomasta vierailustani. Hän pakotti minut autoonsa ja ajoi poliisiasemalle. Hän raivosi siellä hetken ja jätti sitten minut poliisin kanssa kahden. Mieleeni tulivat kauhutarinat ulkomaalaisista, jotka laitetaan vankilaan pienestä rikkeestä. Poliisi katseli passiani ja tokaisi sitten: ”Go!” Olin aivan ihmeissäni ja tiedustelin vielä, ettäkö vain menen. Mies huitaisi kädellään, että menehän jo siitä. Silloin annoin rinkalle melkoiset kyydit.

Matka jatkui Korfun kautta Roomaan. Kiersin pakolliset nähtävyydet päivässä, ja majapaikaksi tulikin yöjuna Nizzaan. Nizzasta käsin kävin Monacossa, mutta kasinolle ei sortseissa ollut asiaa. Soitin kotiin, ja äiti itki onnesta todetessaan, että olin hengissä. Lähettämäni kortit eivät olleet saapuneet perille postilakon takia. Nizzasta jatkoin Sveitsin kautta Belgiaan katsomaan F1-kilpailua. Saavuin kisaa edeltävänä iltana Span keskustaan, eikä majapaikasta ollut mitään tietoa. Piilotin rinkan puistoon pensaan alle ja lähdin baariin ratkomaan tilannetta.

Tutustuin porukkaan, joka oli tullut töihin kisoihin. He pyysivät minua mukaansa kisapaikalle telttamajoitukseen. Kun tulimme ulos baarista, lähdin hakemaan rinkkaa puistosta. Mutta se oli kadonnut. Yksi kavereista ehdotti käyntiä poliisiasemalla, ja sieltähän rinkka löytyi. Lapset olivat leikkineet puistossa ja löytäneet sen. Se oli jo kolmas kerta, kun jouduin poliisin kanssa tekemisiin, mutta nyt tapaaminen oli onneksi mieluinen.

Formulakisan seuraaminen oli korvia huumaava kokemus, vaikka Keke keskeyttikin jo toisella kierroksella. Pääsin saman porukan kyydillä rautatieasemalle ja totesin kortissa olevan vielä pari päivää jäljellä. Päätin kuitenkin lähteä suoraa päätä kotiin. Eiköhän tässä ollut seikkailua jo ihan tarpeeksi.

PETRI KALLUNKI, NUMMELA

Lukijatarina julkaistu Matkaopas 5/2012 PS. Interrail-lippu täytti tänä vuonna 40 vuotta

3. palkinto 2012

100 euron matkalahjakortti

Ihmisten saarella

Grönlanti on grönlanniksi Kalaallit nunaat, ihmisten saari, ja englanniksi Greenland, vihreä maa. Ihmisiä ja vihreyttä löytyy maailman suurimmalta saarelta – vihreyttä tosin vain kesällä.

Ensi kosketus on hämmentävä. Kentällä kukaan ei kysy passia, saati tarkista laukkujamme, jotka saapuvat maailman lyhintä hihnaa pitkin. Kaikki muut samalla lennolla tulleet 15 matkustajaa päätyvät hotelliensa kuljetuksiin. Miksi meitä ei olla vastassa kyltin kanssa? Ehkä halvin mahdollinen majoitus vaikuttaa asiaan. Onneksi kentällä on yksi taksikin kuin meitä varten.

Majapaikkamme muistuttaa enemmän autotallia kuin hotellia. Ei ole mitään vastaanoton tapaistakaan. Toinen asukas neuvoo huoneemme, ja onhan ovessa nimilappu. Huone on niin pieni, ettei siellä voi avata kahta matkalaukkua yhtä aikaa. Tyynyt ja peitot ovat sen näköiset, että on pakko laittaa niihin äkkiä lakanat ja yrittää unohtaa sisältö. Mutta ikkunasta näkyy aitoa grönlantilaista elämää. Viereisen talon isäntä kuuntelee iltaisin radiota parvekkeellaan. Pihassa on vastassa vetokoiria ja niiden suloisia pentuja. Vetokoiria on Ilulissatissa vähintäänkin yhtä paljon kuin ihmisiä eli reilut 4500.

Jo kävelyllä ensimmäisenä iltana hurmaannun kaupungin söpöydestä, sen värikkäistä taloista ja tummista asukkaista. Aamulla paikallisessa marketissa huomaan, että lähes kaikki samat ruokatarvikkeet täältä löytyvät kuin Suomestakin. Coca-Cola-pullo vain on omituisen pieni. Ikean sivukonttorikin löytyy, sillä yksi kaupan hyllyistä on täynnä Ikean tuotteita. Kerrostaloja on kuin kotona konsanaan, eikä paikallisten pukeutuminen poikkea länsimaalaisesta. Näemme yhdellä pojalla vihreäksi värjätyn tukankin.

Ravintolassa tilaan kiinalaista ruokaa, ja sitä syödessä en muistaisi missä olen, ellen istuisi ulkona terassilla ja katselisi Disko Bayn lahdella siintäviä jäävuoria. Minä itse taidan vaikuttaa kummajaiselta paikallisten silmissä, kun keskellä kaupunkia kerään niittyvilloja matkamuistoksi.

Näin jäätä Islannissa ja menetin sydämeni sen kauneudelle. Siksi tulimme maailman jäävuoripääkaupunkiin. Ilulissatin jäävuoret ovat peräisin valtavasta Sermeq Kujalleq -jäätiköstä, jonka seinämä on 10 kilometriä leveä. Se etenee huimat parikymmentä metriä vuorokaudessa ja siitä poikii vuosittain noin 20 miljardia tonnia jäävuoria. Ymmärrän jäätikköä lähestyessämme repliikin Titanic-elokuvassa: ”Minä haistan jään”. Sen todellakin haistaa ja voi aistia kylmästä henkäyksestä, ennen kuin sen näkee. Ja voi miten kaunista jää todellakin on. Se hehkuu turkoosina kilpaa vihreän rannan kanssa. Vietämme neljä ikimuistoista päivää helle-keleissä – paikallisten helleraja tosin on +15 °C.

OLIVIA KEINÄNEN, TAMPERE

Lukijatarina julkaistu Matkaopas 8/2012