Kun luin pikkupoikana Thor Heyerdahlin Aku-Aku-kirjan Pääsiäissaaresta, ajattelin että olisi mukava joskus päästä sinne. Kun tyttäreni lähti Santiago de Chileen opiskelemaan, sain hyvän tilaisuuden piipahtaa Pääsiäissaarella.

Santiago de Chilen keskusta on siisti ja moderni. Kaupungin sydän ovat Plaza de Armas ja presidentinpalatsi Palacio de la Moneda. Yövyin Hotel Fundadorissa, joka on siisti keskitason hotelli kaupungin keskustassa. Lähin metroasema, Universidad de Chile, on melkein nurkan takana. Illalla kävin tyttäreni kanssa syömässä Providencian kaupunginosassa Liguria-ravintolassa. Santiagon keskustasta löytyy vain pikaruokapaikkoja.

Seuravana aamuna lensin Pääsiäissaarelle, missä oppaani Emilia jo odotti. Hotellini Iorana oli motellimainen, siinä oli monta rivitalo-asuntoa peräkkäin. Huonehinta oli aika kova, mutta palvelu toimi hyvin. Ehkä Pääsiäissaarelle ei saa rakentaa korkeita hotellirakennuksia.

Polynesialaiset tulivat Pääsiäissaarelle noin vuoden 1000 paikkeilla. Hollantilainen Jakob Roggeveen ”löysi” saaren pääsiäissunnuntaina 1722 – siitä nimi. Itse suosin nimeä Rapa Nui, jota alkuperäinen rapanui-kansa käyttää. Eurooppalaisten saapumisen jälkeen alkoi rapanui-kansan alamäki. Peru muun muassa otti noin 2000 ihmistä orjaksi. Vain murto-osa heistä selvisi hengissä ja palasi kotisaarelle tuoden mukanaan isorokkoa ja muita sairauksia. Heistä kuitenkin polveutuu nykyinen väestö. Pääsiäissaarella asuu noin 4000 ihmistä, joista runsas puolet on rapanui-kansaa ja loput chileläisiä.

Tein Emilian ja kuljettajan kanssa yhden kokopäiväretken ja kaksi puolipäiväretkeä. Minulla oli siis oma opas ja kuljettaja, mikä oli tosi mukavaa. Olin saarella neljä päivää. Syksy oli tulossa, mutta retkipäivinä oli tosi aurinkoista ja lämmintä. Emilia, itsekin rapanui, oli erinomainen opas. Kävimme katsomassa seitsemän moai-kivipatsaan Ahu Akivia. Se on ainoa patsasryhmä, joka katsoo kohti valtamerta. Kaikki muut moait katsovat sisämaahan. Moait esittävät kansan esi-isiä, ja ne katsovat yleensä sisämaahan ja siten suojelevat ja pitävät huolta kansastaan. Toinen tärkeä ryhmä on 15 moain Ahu Tongariki. Se on saaren suurin. Ahu Tongariki on kokenut kovia. Ensin patsaat kärsivät sisällissodassa, ja sitten tsunami kaatoi ne lopullisesti 1960. Ne restauroitiin 1990-luvun alussa. Näimme myös Rano Kaun upean kraatterijärven sekä Rano Rarakun sammuneen tulivuorikraatterin, jonka kallioseinästä suurin osaa moaista on veistetty. Monet moait täällä alueella ovat vielä osittain haudattu maahan kallion alapuolelle. Moait voivat painaa yli 20 tonnia ja olla yli kuusi metriä korkeita.

Kuinka patsaita aikoinaan siirrettiin paikoilleen, on edelleen kiistanaihe. Moai-jakso kesti 1000-luvulta 1600-luvulle. Sitten alkoivat sisällissodat, ja eri heimot kaatoivat vihollistensa patsaat. Uskomuksen mukaan patsaiden kaataminen ehdytti vihollisen voimat.

Kävimme myös Orongossa, missä kukoisti lintumieskultti. Joka kevät, kun nokitiirat saapuivat Motu Nui -saarelle, järjestettiin kilpailu siitä, kuka ehti käydä hakemassa ensimmäinen munan. Heimopäälliköt valitsivat tehtävään parhaan miehensä. Matkaa Motu Nuin -saarelle oli pari kilometriä. Tehtävä oli vaarallinen – monet hukkuivat tai joutuivat hain kitaan. Kun ensimmäisen munan löytäjä palasi Orangoon, hänen päällikkönsä kruunattiin vuoden ajaksi Tangata manuksi, lintumieheksi, ja koko yhteisön päälliköksi. Katoliset lähetyssaarnaajat kielsivät kilvoittelun 1866.

Rapanuin jälkeen lensin takaisin Santiagoon ja yövyin taas Fundador-hotellissa. Viivyin vielä neljä päivää tyttäreni toimiessa oppaana. Piipahdimme muun muassa päiväretkellä rannikolla Valparaisossa, jonka vanhakaupunki on tosi upea. 

Teksti ja kuva  Leif Borgmästars

Lue myös lukijoiden kertomukset Floridasta ja Mallorcalta Matkaoppaan numerosta 7/2012.