”Hitaudessa on voimaa. Liika vauhti ja kiire sammuttavat kaiken ajattelun”, pauhaa seminaarin esitelmöitsijä lavalla.

Kun puhuja lataa lisää esimerkkejä hitauden ja pysähtymisen eduista, alkaa ajatukseni laukata entistä tiuhempaan tahtiin. Mieleen nousee maailman hitaimmin etenevä ruokajono kehitysvammaisten kesäleiriltä vuosien takaa. Ensin yritin jonossa madellessani vaipua ajatuksiini, kunnes nälkä sai mieleni ylikierroksille.

”Laitettaisko tätä jonoa menemään vähän nopeammin”, hihkaisin.

Kaikki kääntyivät tuijottamaan minua. Kuin hidastetussa filmissä. Sitten yksi Down-poika laittoi kädet torveksi suunsa eteen ja huusi:

”Hohoo! Tällä yhdellä naisella on niin kova kiire, että laittakaa jono nyt nopeasti menemään.”

Olisin voinut vaipua maan alle! Mutta minkäs nopeusaddikti luonnolleen voi, vaikka onkin kesäleirillä kehitysvammaisten kanssa, jotka jo omalla olemassaolollaan huutavat hitauden ja kärsivällisyyden puolesta?

On hyvä, että hidas elämä ja pysähtyminen on nostettu arvoonsa. Mutta uskallan kuitenkin väittää, ettei meillä supernopeillakaan ole koskaan ollut helppoa. Ainakin minun elämäni on kulunut liiallisen nopeuden peittelyssä ja hidastamisen yrittämisessä. Olen joutunut tasaamaan liian vikkelää mieltäni, etteivät kanssaihmiset ärsyyntyisi ja he pysyisivät tahdissani paremmin mukana.

Mutta silloin tällöin on kiva tavata aitoja heimolaisiaan. Taannoin eräässä kokouksessa nainen kertoi yöpyvänsä mahtavassa näköalahotellissa. Kysyin, oliko hän ihaillut upeita maisemia koko illan. ”En, katsoin vain ikkunasta, että kivat näkymät ja siinä se.”

Juuri niin minäkin olisin tehnyt. En ikinä muutu ihmiseksi, joka rauhoittuu tuijotellessaan tuntikaupalla nuotiota tai virtaavaa vettä. Sen sijaan pysähdyn ja rauhoitun, kun saan ajatella: no, siinä olivat tuli ja vesi ja mitäs sitten seuraavaksi.

Pysähtymistä ja ajattelua on niin monenlaista. Ja kaikelle pitäisi löytyä tilansa ja paikkansa.