Ensimmäisenä opiskelusyksynä seisoin asemalla odottamassa junaa. Edessä oli isänpäiväviikonloppu, ja suuntana lapsuudenkoti.

Vastaan löntysti opiskelukaverini, joka oli myös menossa tapaamaan isäänsä. ”Ai, näetkö sä isääsi useinkin”, kysäisin.

”No, en muista koskaan nähneeni. Isä lähti pois, kun olin vuoden vanha. Nyt pitäisi treffata tossa linja-autoaseman nurkalla.”

Kun seuraavan kerran tapasimme, kysyin heti, miten isän ja pojan tapaaminen oli sujunut.

”Seisoimme siinä pimeässä, eikä kummallakaan ollut mitään sanottavaa. Kumma juttu. Olemme ihan samannäköisiä, mutta aivan vieraita toisillemme. En halua enää edes tavata häntä. Jotenkin vain tuntui, että en voi antaa isälleni koskaan anteeksi sitä, että hän jätti äidin ja meidät lapset vaikeaan tilanteeseen.”

Hän kertoi haaveilleensa pikkupoikana isästä, josta olisi voinut olla ylpeä.

”Enää se ei ole mahdollista. Miten voisin olla ylpeä miehestä, joka kehuskelee saavuttaneensa paljon, mutta jolla ei ole koskaan ollut aikaa minulle.”

Juttu muistuu mieleeni aina isänpäivänä. Kun muutin pois lapsuudenkodistani, minun tuli eniten ikävä isäni aamuisia ääniä. Ensin hän laittoi kahvinkeittimen päälle. Sen jälkeen hän otti nitojan ja naksautti Helsingin Sanomien eri osaset kolmella niittauksella toisiinsa kiinni, koska minulla oli tapana sotkea lehti sikin sokin. Niittauksesta tiesin, että päivä on alkanut – ja jos ei ihan koko maailma – niin ainakin meidän lehtemme pysyisi koossa.

Olen aina ollut ylpeä siitä, että isäni on antanut minun olla omanlaiseni ja pysynyt itsekin omana itsenään. Niittaus vaan, ja hän järjesti asiat niin, että minun epäjärjestelmällisyyteni ja hänen järjestelmällisyytensä mahtuivat kitkatta saman katon alle. Ei sen kummempaa syväanalyysia luonteiden erilaisuudesta. Se, jos mikä, vaatii elämäntaitoa ja sydäntä.

Muutama vuosi sitten opiskelukaverini tuli minua vastaan käsi kädessä kymmenvuotiaan poikansa kanssa, joka näytti siltä, että hänen isänsä tietää ja osaa kaiken.

Isästään ylpeä poika.