Lueskelin unta odotellessani parisuhdeopasta. Kun pääsin kohtaan Riitele rakentavasti, katsahdin vieressäni koisaavaa miestäni ja ryhdyin miettimään yhteistä riitelyhistoriaamme.

Kärhämän hetkellä minulla ei koskaan ole päässäni yhtäkään sääntöä rakentavasta kinaamisesta. Olennaista riidoissamme on tasan yksi perusoppi: minä olen oikeassa, ja nyt tehdään näin. Ikävää vain, että vastassani on mies, joka on täysin samaa mieltä. Eli siis: hän on oikeassa, ja nyt tehdään näin.

Kun kerroin pitkässä parisuhteessa elävälle ystävälleni mietiskelyistäni, hän muistutti yhdestä riitelyn ehdottomasta säännöstä: ei koskaan väkivaltaa. Totta! Mutta sen sijaan kaikki muut tunteenpurkaukset käyvät. Hyvässäkin parisuhteessa käämit palavat tasaisin väliajoin.

Yhden asian parhaatkin parisuhdeopukset unohtavat. Nimitän sitä ratkaisun hetkeksi. Sinä ohikiitävänä tuokiona voin päättää, ryhdynkö riitaan vai en. Otetaan vaikka viime perjantai. Purin kauppakasseja keittiössä, kun mies tuli viereen auttamaan ja sanoi:

”Ostit sitten taas vähän lisää tomaatteja. Tuolla on nyt noita edellisiäkin kasapäin homeessa ja mädäntyneinä. Mä en kyllä tajua, mikä tämä sun tomaattivimma oikein on.”

Minulla oli tasan kaksi vaihtoehtoa.

1. Käännähtää kohti miestäni, tuijottaa pistävästi ja aloittaa työkiireiden luettelulla. Sen jälkeen voisin siirtyä parisuhteemme työnjakoon ja käydä läpi keittiön kaaosmaisen tilanteen ja siihen johtaneet syyt. Tyylilaji voisi olla kiihtyvä ja äänilaji koventuva. Parin tunnin kuluttua olisimmekin jo kesässä 1996. Kumpi vuokrasi sen umpirämän mökin?

2. Käännähtää kohti miestäni ja hymyillä: Kyllä nämä kaikki tomaatit menevät ja mahtavaa, että alkaa viikonloppu. Tehtäiskö vaikka tomaattikeittoa?

Voisin vannoa, että Suomi on tänäänkin täynnä todella monia ratkaisun hetkiä ja ratkaisijoita. Me jos ketkä tiedämme, että on ihan hyvä välillä jättää tekemättä pienestä suurta.

Minäkin pelastin perjantain. Silti tykkään tomaateista ja ostan niitä liikaa.