Kodin Kuvalehti
Yössä majakkaluodolla on jotain sadunomaista.
Yössä majakkaluodolla on jotain sadunomaista.

Kodin Kuvalehden toimittaja vietti yön Bengtskärin majakkasaarella keskellä avomerta. Mykistävä paikka. Mutta kuka on mystinen Pookineito?

Viimeinen vuorovene Bengtskäristä kohti mannerta lähtee kello 15.45. Sen mukana lähtevät viimeiset päivävierailijat. Vain me yöpyjät ja majakan henkilökunta jäämme. Luodolle laskeutuu rauha.

On tämä mykistävä paikka, luoto keskellä meren selkää.

Meri on hionut Bengtskärin kalliot sileiksi vuosituhansien aikana. Kasveja vihertää ainoastaan majakan pihapiirissä, koska sitä aallot eivät pääse huuhtelemaan muulloin kuin myrskysäällä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ja entäs majakka. Majesteettinen rakennus kohoaa luodolta, kuin olisi aina ollut kiinteä osa sitä. Paksuimmillaan parimetriset seinät ovat samaa harmaata graniittia kuin luotokin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Se tieto hiljentää. Majakan rakennuskivet on louhittu näistä kallioista yli sata vuotta sitten ja pelkin ihmisvoimin: lekoilla, rautakiiloilla ja rakennusmiesten pyörittämillä kiviporilla.

Bengtskärin majakka on Pohjoismaiden korkein, 52 metriä merenpinnan yläpuolella. Kuva: Tarja Hirvasnoro
Bengtskärin majakka on Pohjoismaiden korkein, 52 metriä merenpinnan yläpuolella. Kuva: Tarja Hirvasnoro

Täällä on tehty töitä ja vietetty lapsuutta, tänne on kuoltu. Sodan aikaan täällä käytiin järkyttävä taistelu.

Luoto on lähes autio mutta silti täynnä ihmistarinoita. Joka osaa, voi lukea niitä kivistä, kallioista ja majakan seinän halkeamista.

Täällä minä nukun ensi yön. Jos saan unta.

Olo on kuin olisin astunut sisään Muumilaakson tarinoihin.

Pesä pisuaarissa

Ennen yötä luodolla ääntelevät vain haahkat ja kallioita kiukkuisesti takova meri.

Toiveikkaat haahkakoiraat kelluvat rannan edustalla kuin mustavalkoiset merimerkit ja piirittävät syömään tulleita naaraita. Aina kannattaa yrittää, vaikka pääosalla naaraista on jo pesä ja munat.

Haahkakoiraan soidinlaulu kuulostaa tukkoiselta, kuin niitä vaivaisi kevätflunssa. Jotkut lintukirjat ovat litteroineet laulun muotoon auu au-huuo. Hm, miksei. Paino on vahvasti u-kirjaimilla.

Joka puolella majakan ympärillä näkyy hautovia haahkanaaraita. Majakan seinänvierillä niitä on pitkä rivi, samoin kukkapenkeissä, saunan kupeella ja heinikossa helikopterikentän vieressä. Joku nokkelikko on perustanut pesäkuoppansa sisälle miesten pisuaariin. Se on nyt kuukauden verran pois käytöstä.

Hautova haahka ei paljon ihmisistä piittaa. Naapuripesän hautoja on poistunut välillä merelle syömään sinisimpukoita. Kuva: Tarja Hirvasnoro
Hautova haahka ei paljon ihmisistä piittaa. Naapuripesän hautoja on poistunut välillä merelle syömään sinisimpukoita. Kuva: Tarja Hirvasnoro

Naaraat eivät lähde pesiltään, vaikka pysähdyn valokuvaamaan niitä. Ne ovat oppineet luottamaan ihmiseen, syystä. Ihmisen asuttamalla luodolla ne ovat turvassa merikotkilta ja lokeilta.

Jotenkin ilahduttaa. Edes jollekin luontokappaleelle me ihmiset emme ole pelkkä riesa.

Tornissa käytiin verinen taistelu

Majakan yläkerrosten kierreportaisiin pääsee valoa vain ikkunoista. Kahviosta lainattu taskulamppu on tarpeen, kun kapuan kohti huippua.

Hämäräkytkin on herättänyt majakan iltakymmenen maissa. Sen kaksi aurinkovoimalla toimivaa lamppua syttyvät 20 sekunnin välein ja välähtävät kolme kertaa peräkkäin. Sata vuotta sitten huipulla leimusi petroliliekki, joka aikalaisten jättämän tiedon mukaan valaisi kuin 580 000 kynttilää. Myöhemmin majakkaan vaihdettiin kaasulla toimiva lamppu.

Ulkona tuuli puhaltaa koleasti, mutta sisällä rappusissa tulee lämmin. Kiviportaita on 252 ja niiden jälkeen vielä kahdet tikkaat. Kiivetessäni koetan kuvitella, miten kuumat paikat täällä onkaan mahtanut olla eräänä tiettynä heinäkuisena yönä 78 vuotta sitten.

Jatkosota oli silloin juuri alkanut. Yön suojissa venäläisten iskujoukko nousi maihin Bengtskärissä aikeenaan räjäyttää majakka taivaan tuuliin.

Venäläiset etenivät ylös näitä samoja portaita, kunnes nuori alikersantti pysäytti heidät pudottamalla ylhäältä käsikranaatin alas porraskuiluun. Onneksi hyökkääjät eivät tienneet, että se oli ollut majakan puolustajien viimeinen räjähde.

Majakan museossa on kuva Bengtskärin taistelusta.
Majakan museossa on kuva Bengtskärin taistelusta.

Bengtskärin taistelussa kuoli 32 suomalaista ja tuntematon määrä venäläisiä, mutta majakka säilyi puolustajiensa hallussa. Sen ulkoseinistä erottuvat vieläkin ammusten jäljet.

Hengästyneenä kiipeän viimeisiltä tikkailta valohuoneeseen. Siellä aurinkolamput nököttävät välkyttämässä valosarjojaan. Ne ovat tuskin metrin korkuisia, mutta niiden välissä seisoo jyhkeänä käytöstä poistettu kaasulyhty. Se on taatusti näkynyt kauas! Kuinkahan monta henkeä se mahtoi loistonsa vuosina pelastaa?

Tornista avautuva öinen merimaisemakin olisi varmaan loistava. Harmi, että ulkona on alkanut sataa. Pisarat ripsuvat valohuoneen ikkunoihin ja peittävät näkymän.

Hyvän haltijan suojeluksessa

Vaikka historia on karu, majakka tuntuu yölläkin vakaalta ja turvalliselta. Siellä ei ole yhtään aavemaista. Ei yhtään aavelaivaa näkyvissä, niin kuin muumitarinoissa.

– Ei täällä kummitusta ole, majakan emäntä Paula Wilson on sanonut minulle aikaisemmin iltapäivällä ja naurahtanut sanoessaan.

Sen sijaan luodolla asuu Pookineito, on ainakin ennen asunut. Ainakin entiset majakanvartijat ja heidän perheensä uskoivat niin. Häneen minäkin mieluummin uskoisin kuin kummituksiin.

Neito oli hyvä haltija, joka vaikutti Bengtskärissä jo ennen majakan rakentamista. Hän saattoi ilmestyä luodolle iltasumun myötä lyhty kädessään. Kun hän nosti lyhtyä kolme kertaa, merellä olevat kalastajat tiesivät nostaa verkkonsa ja palata kotirantaan. Lyhdyn valo oli varma merkki siitä, että myrsky oli tulossa.

Majakan asukkaat näkivät neitoa harvoin, mutta hänen askeleensa saattoivat joskus kopista kierreportaissa. Valohuoneesta laskeutuessani pysähdyn hetkeksi kuulostelemaan. Ei, kukaan muu ei enää tornissa liiku.

Jos neito kumminkin tulisi vastaan, tunnistaisin hänet varmasti. Vanhalta kansalta perityn tiedon mukaan hänen hiuksensa ovat mustat ja mekkonsa punainen. Paras tuntomerkki ovat kuitenkin hänen rintansa. Ne ovat niin suuret, että neidon täytyy heittää ne olan yli, kun hän kumartuu rantaan peseytymään.

Saariston lapset

Aamulla valo puikahtaa sisälle aikaisin huoneen vaaleiden verhojen lävitse. Majakan kolmannessa kerroksessa on kaikkiaan viisi hotellihuonetta. Samoissa tiloissa on ennen asunut majakanvartijoita perheineen. Jokaisesta ikkunasta on näköala merelle.

Pakko päästä ulos! Aamukävelylle kallioille.

Aurinko nousee. Kuva: Tarja Hirvasnoro
Aurinko nousee. Kuva: Tarja Hirvasnoro

Sade on lakannut. Aurinko nousee majakan takaa. Haahkakoiraat huhuilevat, meri liplattaa laiskasti. Eilisillan kova tuuli on tyyntynyt.

– Saaristossa on aina hyvä sää, jos on tyyntä. Vaikka olisi kaatosade, saaristolaisen mielestä sää on mitä mainioin, jos ei tuule. Silloin pääsee turvallisesti vesille.

Niin minulle kertoi saaristossa syntynyt ja kasvanut Peppi Wilson, joka on majakassa kesätöissä.

Saaristossa asuminen on kyllä oma lajinsa, sen uskon jo tämän yhden yön kokemuksella. Kaikilta se ei taatusti luonnistu.

Tuntuu uskomattomalta, että vielä 1930-luvulla tälläkin pienellä luodolla eleli ympäri vuoden kokonaisia lapsiperheitä. Enimmillään Bengtskärissä asui 11 aikuista ja 21 lasta. Yhtään lasta ei koskaan hukkunut, vaikka leikkitantereita ympäröi joka puolelta avomeri.

Bengtskärin lapsille luoto oli koko maailma. Saarella kerrotaan vieläkin pikkupojasta, joka pääsi kuusivuotiaana ensimmäistä kertaa käymään kotiluodon ulkopuolella. Poika oli ihmetellyt silmät pyöreinä, miten suuria kukkia naapurisaarella kasvoikaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt puita.

Majakka kietoutuu sumuun. Kuva: Tarja Hirvasnoro
Majakka kietoutuu sumuun. Kuva: Tarja Hirvasnoro

Sää muuttuu taas, kun istun vuoroveneessä matkalla takaisin mantereelle. Sumu ympäröi majakan, saa sen näyttämään unikuvalta. Tai muumitarinalta.

Tornin hahmo pienenee ja pienenee horisontissa, kunnes katoaa kokonaan veneen saapuessa saarten suojaan.
Tämä on Kodin Kuvalehden artikkeli, joka on julkaistu menaiset.fissä. Lisää Kodin Kuvalehden juttuja löydät osoitteesta menaiset.fi/kodinkuvalehti.

Maren

Miten kivasti kuvailtu majakkavisiitti. Kuvittelin itseni samoille paikoille viipyilemään kiireettä, ihan rauhassa. Juuri Ateenan hälinästä kotiin palanneena majakkasaari tuntuu ajatuksena positiiviselta ääripäältä. Sinne pitää päästä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla