Kuvat
Helmi Saksalan kotialbumi
Helmi Saksala toteutti pitkäaikaisen haaveensa ja lähti reissuun yksin.
Helmi Saksala toteutti pitkäaikaisen haaveensa ja lähti reissuun yksin.

Tuhansia kilometrejä, kolme viikkoa matkantekoa. Yksin Euroopan halki reissatessa ehtii ajatella. Helmi Saksala kertoo, mitä yksin tehty reissu opetti. 

Joskus matkaan on lähdettävä paitsi lomalle, myös kysymyksenä itselle. Olen haaveillut yksin matkustamisesta pitkään, mutta lapsiperheen arki ja työ ovat vieneet unelman etäälle. Viime vuosina elämässä on ollut tavallistakin enemmän haasteita. On aika uskaltautua seikkailuun avartamaan näköalaa.

Tiedän olevani onnekas. Yrittäjänä päätän itse, milloin lomailen. Kannustavien kotijoukkojen ansiosta voin myös valita, miten sen teen. Puolison selkäranka ei haperru siitä, että suuntaan omalle lomalle, ja lapsetkin ovat nykyään jo nuorisoa.

Silti – vaikka päätös on tehty ja lupa saatu, käyn sisäistä kamppailua. Onko ok, että perheenäiti karkaa reppu selässä 20 päiväksi yksin Eurooppaan?

Lyhyempikin tauko riittäisi irtiottoon, mutta haluan matkustaa maata pitkin. Haluan nähdä Camoglin, Porton ja Bretagnen, eikä se onnistu viikossa eikä kahdessa. Taidan muutenkin elää kasvuvaihetta, jossa mennään joskus metsään ja joskus Eldoradoon. Miten muuten voi kirjoittaa tarinansa uusiksi, kun entinen ei kerro siitä ihmisestä, joka tänä päivänä olen?

Pakkaan mukaan niin niukasti vaatetta kuin voin. Lenkkareiden lisäksi siistit kengät (koska Italia!), unimaskin, käsidesin, sateenvarjon (tyhmää), pesuvehkeet sekä kirjoja, jotka aion jättää matkan varrelle toisten löydettäviksi, ja tietenkin muistikirjan ja kyniä. Läppäri jääköön kotiin!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Heinäkuussa ratkon juna- ja bussiyhteyksien palapeliä. Vertailen yksittäisten lippujen hintoja Interrail-passiin, jonka lopulta jätän hankkimatta: junalippuja saa edullisesti, kun ne ostaa etukäteen. Ainoa tapa ehtiä yöjunaan Hampurista Sveitsiin on ylittää Itämeri Viking Gracella ja jatkaa Tukholmasta aamujunalla Tanskan läpi Saksaan. Näin matkani alkaa.

2.9. Helsinki–Tukholma

Hengittelen syvään. Olenkohan vähän hullu? Matka on minulle suuri peiliin katsominen.

Turun sataman baariaitauksessa riikinruotsiksi rupattelevat naiset sekoittavat korttipakkaa. Teen lähtöselvityksen ja huomaan olevani rättiväsynyt. Jännitys on kai vienyt voimat.

Syyskuinen maanantai ei ole laivamatkailun kuuminta sesonkia, ja saan pitää neljän hengen hytin itselläni. Ehkä ikävä hellittää, kun päästään vähän kauemmas.

3.9. Tukholma–Kööpenhamina–Hampuri

Ylitämme Tanskan ja Saksan välisen vesireitin junalla, joka ajaa lautan sisään. Puttgardenista matka jatkuu Hampuriin. Tajuan vasta nyt, että hanavettä voi juoda kaikissa reitilleni osuvissa maissa.

Vastapäätä istuva vanhus viittilöi katsomaan, kuinka peltojen yllä häilyy pätkä sateenkaarta. Sitten hän sulkee silmänsä ja hyräilee itsekseen.

Tämä on matkustamista. Lentäminen on outo loikka paikasta toiseen. 

3.–4.9. Hampuri–Basel

Yläpeti ja yhteinen nukkumahytti kolmen muun kanssa. Sängyllä on laiha tyyny, lakana ja viltti. Ovi neuvotaan lukitsemaan yöksi. Miksi täällä tuntuu helpommalta hymyillä kanssamatkustajille? Hekin hymyilevät minulle.

Illan tunteellisina tunteina turvaudun Auta Antti! -podcastiin. Sitä voi kuunnella Spotifysta niin, että kallis verkkovierailu on päällä vain play’ta painaessa. ”Hyvää, hyvää ja oikein hyvää.”

Havahtumiset kuuluvat yöjunaan. Iäkäs huonetoveri ulisee unissaan, ja naapurihytissä taitaa olla pirskeet, mutta korvatulppien ansiosta saan unen päästä kiinni. Lomaa edeltäneestä työkuormasta jumiutuneet hartiat eivät tosin ole paras yhdistelmä tyynynräiskäleen kanssa.

Nyt oivallan järjestäneeni itseni jonkin sellaisen äärelle, mitä ei määritellä ennakkoon. En tiedä, mitä 20 päivässä tapahtuu. Olemme valmiit, kynä ja minä! 

Näkymä majapaikan ikkunasta, Castello della Dragonara. 

4.–9.9. Camogli, Italian Riviera

Koristemaalatut talot auttoivat aikoinaan kalastajia navigoimaan kotisatamaan. Minulle ne näyttäytyvät kulissin kaltaisena: jospa olenkin elokuvassa?

Majapaikkani emäntä kertoo, että 5000 asukkaan Camogli on kuuluisa lomakohde paikallisten keskuudessa, mutta turistit suuntaavat Cinque Terreen ja Portofinoon, ”vaikka ne eivät ole yhtä kauniita”.

Pikkuruisen huoneeni ikkuna antaa suoraan merelle. Kalliolla laulaa teinijoukko ja ravintoloissa riittää asiakkaita, muttei ruuhkaksi asti. Syksyn seesteisyys tekee paratiisista vielä paratiisimman.

Rantakatu Via Garibaldin Gelato dei Dintorinista saa parhaat jäätelöherkut. Toiseksi tukikohdaksi muodostuu Il Bricco Caffé, jossa käsillään viuhtovat signorat ja signoret rytmikkäine toivotuksineen ”ciao arrivederci ciao ciao!” tarjoavat soundtrackin cappuccinolle. Iltahämärissä uimarannalla saa oleskella melkein itsekseen. Kellun ja kuuntelen helinää aaltojen huuhtoessa rantakiviä kuin pussillista lasikuulia.

Jään kiinni ajatuksesta, etten ole ansainnut tätä värikylläisyyttä, paistetun kalan ja valkosipulin liittoa, auringonlaskuja, polveilevia portaikkoja ja ylväitä puita rinteillä. Mutta olenhan minä – aivan kuin kuka tahansa.

Taivaallisen peston, burratan ja lasagnen seurassa iskee koti-ikävä. Osasin odottaa, että ensimmäinen illallinen yksin voi tuntua erikoiselta. Ravintolan terassille kaikuvat kesäkauden päätösilotulitukset. Merellä pauhaa ukkonen kolmatta iltaa.

Camoglin ranta tuntui elokuvan kulissilta. 

Italian valo ja kapeat kujat. 

10.9. Torino–Madrid

Saan yllättäen nukuttua yöbussissa, joskin pätkissä. Lomaa on edessä vielä kaksi viikkoa!

Kaikkialla maailmassa ihmiset ovat samanlaisia ja erilaisia. Tuhisevat nukkuessaan, ryystävät teetä, kuvittelevat olevansa aivan yksin ajatustensa kanssa. Viereisellä penkkiparilla istuva ehkä intialainen mies nostaa lattialle pudonneen kirjani ja väläyttää vilpittömän hymyn. Miehellä on hopeinen rannerengas ja hänen vaimollaan e-kirjaimena soiva nauru. Joku haisee pistävästi hielle. Tunnen itseni nuoremmaksi kuin aikoihin.

10.9. Madrid, Espanja

Camoglin idyllin jälkeen välietappi Madrid tuntuu kolkolta ja hektiseltä. Hortoilen tunnit bussin vaihdon välissä Parque del Buen Retiron ruusutarhoissa, käyn syömässä, sählään ja eksyn matkalla bussiasemalle. Tunnelmaa kohottaa navigaattorin ääni, joka lausuu espanjankieliset calle-kadunnimet suomalaisittain ”Kalle”. Asemalta soitan kotiin. Mikä helpotus kuulla rakkaan ihmisen ääni ja jutella suomeksi ensi kertaa viikkoon – jos itsekseen puhumista ei lasketa. 

Atlantin tuuli pöllyttää Porton rantahiekkaa. 

11.–15.9. Porto, Portugali

Aamuviideltä viskaudun toisen yöbussin kyydistä keskelle nukkuvaa kaakelikylää, jonka toivon olevan Porto. Raahaan matkalaukun halki kaupungin ja istahdan kahvilaan odottamaan majapaikkaan kirjautumista. Kaiuttimissa raikaa portugalinkielinen kansanmusiikki, leivonnaiset tuoksuvat. Taidan olla aivan oikeassa paikassa.

Vaeltelen ympäriinsä jaksamatta suunnitella päivien kulkua. Välttelen turistimassoja, pysähtelen pastel de natalle tai lasilliselle, koluan design- ja second hand-puoteja. Käyn itsepalvelupesulassa, televisiosta tulee Eurythmicsin musiikkivideo.

Kun on aikaa ja rauhaa, huomaa, että myötä- ja vastatuulet puhaltelevat pään sisällä aivan itsenäisesti. Yhdessä hetkessä valahdan melankoliaan, toisessa otan pari tanssiaskelta ilman, että ympärillä tapahtuu mitään mullistavaa.

Matosinhosin aluetta leimaavat hiekkarannat, satama ja kalaravintoloiden suma. Ensimmäisessä illallispaikassa tarjoilija ei anna minun istua varjoisaan, neljälle katettuun pöytään, vaikka asiakkaita on vain kourallinen. Jatkan matkaa ruokalaan, jossa sooloilijoillakin on lupa nauttia elämästä. Tilaan kalaa ja syön itseni kipeäksi. Puhelimen näyttö kertoo minun käyneen paikassa Bom Jesus, 30 celsiusta.

Huomaan kaipaavani sosiaalisuutta. Majapaikan yhteiskeittiössä istun iltaa brasilialaisten Tomásin ja Amandan seurassa, jotka paistavat lihaa ja vihreitä paprikoita. He ylistävät Portugalin viinejä ja odottavat malttamattomina luotijunamatkaa Lissaboniin. ”Brasiliassa ei pääse matkustamaan junalla, ainoa vaihtoehto on lentää”, he kertovat.

Persoonia, portviiniä ja oivallus

Lähistöllä on täkäläisten suosima konditoria, jonka olen valinnut aamukahvipaikakseni. Ylväs tarjoilijaherra ottaa vastaan kakkutilauksia, toinen, jo harmaantunut, palvelee asiakkaita salissa ja liikuttaa minua kovasti. Hänellä on kumaraan painunut ryhti mutta tarmokkaat liikkeet. Vähäeleinen palvelu ei ole tylyä eikä ystävällistä. Neljäntenä aamuna saan osakseni hymyn!

Portviiniekskursio ylittää odotukset. Viinivarastot seisovat vieri vieressä Douro-joen etelärannalla, Via Nova de Gaiassa. Opas johdattaa halki kosteanviileiden tynnyrihallien. Yllätyksekseni joudun erilleni ryhmästä, koska kaikki muut ovat valinneet tavallisen maistelumenun – ja minä ainoana kermapeppuna special premium tastingin, joka on katettu yläkertaan. Kabinetissa on kymmenkunta pöytää, mutta ei muita asiakkaita minun lisäkseni. Siemailen maineikasta vuoden 2007 Vintage Portia ja leikin kuningatarta.

Ylenpalttisen aperitiivin jälkeen tajuan Gaian rantakadulla, mistä Portoa kuuluu katsoa. Täältä vastarannalta Pomte Luisin silta, Douron virta ja kukkuloiden kirjavat talot näyttävät todellisen luontonsa. Joskus on otettava etäisyyttä voidakseen nähdä ytimeen. Tämän ovat jo minua ennen hoksanneet ilta-auringossa vyöryvät ihmismassat.

Miltähän tuntuisi, jos ei olisi ketään odottamassa paluutani: vapaammalta vai tyhjältä?

Parvekkeita hurmaavassa Portossa. 

15.9. Lissabon–Hendaya

En voi sille mitään: Porto, olit hurmaava – Lissabon, rakastan sinua! Tällä kertaa aikaa rakastaa on vain muutama tunti ennen yöjunan lähtöä Oriente-asemalta kohti Espanjan ja Ranskan rajaa. Jätän matkalaukut asemalle säilöön ja hoipun pateettisena pitkin valkeita katuja. Vannon palaavani pian.

16.9. Hendaya–Pariisi

Ensimmäinen poikkeama matkasuunnitelmassa. Juna jumittaa Bordeaux’n asemalla yli tunnin eikä syy selviä, koska kuulutukset annetaan vain ranskaksi. Kun vihdoin pääsemme matkaan, olemme niin myöhässä aikataulusta, että missaan jatkoyhteyteni Brestiin – ja se on päivän viimeinen.

17.9. Pariisi–Brest

Olisin aivan suopeasti ottanut vastaan sviitin ja samppanjaa hyvityksenä kärsimyksistäni. Sen sijaan saan huoneen junayhtiön apeasta sopimushotellista Pariisin laitamilla ja lipun aamujunaan. Niin sitä organisoituneeseen elämänmenoon tottunut järkkyy odottamattomien käänteiden edessä, ego kiljuen: ”Mun loma! Kuinka kehtaatte!” Mutta maailma ei järjesty minun kalenterini mukaan.

Minä ja kelttihistoriaa Plouguernaussa. 

17.9. Plouguerneau, Ranska

Plouguerneaun vuorovesi jättää toistuvasti veneet kuivalle maalle kuin vetäen maton jalkojen alta. Tuttavani työskentelee paikallisessa ravintolassa ja opastaa tavoille: jokaista vastaantulijaa tervehditään.

Bretagnen soihtuna palaa Phare de l’Île Vierge, Euroopan korkein perinteinen kivimajakka. Korkeanpaikan kammoisena suhtaudun 82,5 metrin korkuiseen torniin kapuamiseen aluksi vitsinä. Saavun silti lauttarantaan puoli kymmeneltä seuraavana aamuna. Majakan laatoitettu sisäpinta hohkaa ihmeellistä sinertävää valoa. 365 askelmasta nousen puolet, ja veren paetessa raajoista palaan alas kiertämään saarta.

Matkani viimeinen kohde on rauhan tyyssija. En näe katuvalojen syttyvän kertaakaan, ja pimeyden ansiosta tähtitaivas kaartuu huikaisevana kylän ylle.

Kuunvalossa saan myös lähtöpäivän aamuna tallustaa linja-autopysäkille. Edessä on yhdeksän vaihdon kotimatka, joka huipentuu Finnlinesin laivamatkaan Travemündesta Helsinkiin.  

Huimaavan kaunis Phare de l'îlen majakka. 

22.9. Travemünde–Helsinki

Jos matkani oli peili, kuvajainen on yllättänyt. Takaisin katsoo sisimpänsä kanssa sinuiksi tullut ihminen. Olen vuosien varrella hakenut tasapainoa mielelle ja kropalle, mutta omien haaveiden vaaliminen on monesti tuntunut vaikealta. Tässä toteutuneen unelmani auringonläikässä ihmettelen, mitä oikein aikailin. Lähdin reissuun murehtien aivan liikaa muita. Kotiin palatessa muistan ystävän sanat: hyvinvoivana olen parempi minä myös läheisilleni.

Meillä kaikilla on kynnyksemme, jotka on vain ylitettävä ja joita muut eivät ehkä edes näe. Lähtiessäni pakkasin eväät matkalle, nyt matka on evääni arkeen.

Joskus autiota hiekkarantaa on hyvä katsoa yksin. 

Helmin junamatka etelään

Reissupäiviä: 21.

Kilometrejä: 8200.

Budjetti: 2 300 €, josta juna-, bussi- ja laivalippujen osuus n. 900 euroa. Majoituksiin meni karkeasti arvioiden noin 800 € ja ruokiin 500 €. Vinkki: yöbussit ovat edullisia! 

Loppuarvio: Yksin reissaamisen ihanuus on julkinen salaisuus.

Sisältö jatkuu mainoksen alla