Kuuba on täynnä lämpöä, rytmiä ja värejä. Ja sinne kannattaa mennä nyt.

Kuvat Magnus Weckström

Niitä on limenvihreitä, appelsiininoransseja, syvänmerensinisiä, turkooseja ja aniliininpunaisia...

Istun Kuuban Havannassa vuoden 1956 avomalliseen Dodgeen, jossa on tulipunaiset penkit ja joka hörppii menovettä seitsemän litraa kilometrillä! Ystäväni pääsevät vuoden 1928 Fordiin, johon on asennettu paremman puutteessa Volskin moottori.

Kun viipotan tukka hulmuten pitkin seitsemän kilometrin mittaista Malecón-rantakatua, meri ryöpsäyttää pisaroita kasvoille ja kaupunki näkyville arkkitehtonisen huikeutensa. Koristeellisia vanhoja taloja on Havannassa kaikkialla, mutta vain murto-osa Unescon maailmanperinnöstä on restauroitu. Mikä on rakennusten kohtalo – ehtivätkö rapistua tyystin tai tuleeko joskus tännekin -kapitalistinen iso raha, ostaa talot pois tai jyrää tieltään...

Kukaan ei muutenkaan näytä tietävän, mitä Kuuballe tulevaisuudessa tapahtuu. Siksi sinne kannattaa mennä nyt.

Kuuma nurkkaus

Parque Central -aukiolla ei kuubalaisia miehiä näytä tulevaisuus paljon hetkauttavan. Kuumasta nurkkauksesta – la esquina caliente – kantautuvaa mökää kutsutaan keskusteluksi ja aiheena on baseball.
Jesús, Esteban, Ramses ja Alonso väittelevät parinkymmenen muun kaveruksen seassa, mikä on paras joukkue – Industriales, Cienfuegos vai peräti Villa Clara – ikään kuin muuta ongelmaa ei maassa olisikaan. Kohtaus tuntuu yhtä suurelta näytelmältä kuin menisi vierailulle aukion toisen laidan Gran Teatro de La Habanaan.

– Baseball on meille intohimo, miehet perustelevat.

Heidän mielestään paras hetki pelissä on, kun lyönti osuu oikein kohilleen, ja pallo painuu kauas taa.

Naisten osa

Muutaman korttelin päässä naisilla on toisenlaiset murheet, vaikka hekin kuvaavat tunnelmiaan sanalla fogoso, kiihkeä. Koulun vanhempainilta on päättynyt ja joukko naapuruston äitejä on kerääntynyt pajattamaan Compostela-kadulle. Yhä kiristyvä taloudellinen tilanne turhauttaa.

Kuubassa ei ole systeemin arvostelijoita kiitetty, joten tullessani paikalle utelemaan väkijoukko hajaantuu vähin äänin. Maria ja Laurakaan eivät uskalla paljastaa oikeita nimiään. He viittaavat taivaalle – satelliitteja, vakoilua!

– Elämä on tiukkaa, palkat ovat huonoja ja kaikki on kallistunut. Nykyään voisi olla jo omaa liiketoimintaa, esimerkiksi kahvila, mutta sellaisen perustaminen ei ole kaikille mahdollista, kertoo julkisen käymälän valvojana työskentelevä Maria.

Kuubalaisille sallitaan tätä nykyä 178 privaattihommaa, mutta ensin on saatava suosituksia ja maksettua firmasta muutama sata kansallista pesoa valtiolle. Kaduilla vinkataan yksityisistä majoituksista ja olohuoneravintoloista, joissa tarjolla on ainakin riisiä ja papuja. Annoksen nimi on moros y cristianos eli maureja ja kristittyjä.

Varsinaisen herkun, hummerin, tarjoaminen on kansalaisilta edelleen kielletty, kuten on pyydystäminenkin. Hummerit menevät valtion omistamissa ruokapaikoissa turistien suuhun sekä vientiin.

– Jos naisia ei olisi, Kuuba ei pysyisi pystyssä. He ovat tottuneet sinnittelemään, tunnustaa Pablo, turistioppaana leipänsä ansaitseva kahden pojan isä.

Ennustajan pakeille

Kun Kuubasta ei ota selvää, päätän saada tolkkua edes omasta tulevaisuudestani. Orjien luoma santería-uskonto elää Kuubassa yhä leppoisasti sekaisin katolisuuden kanssa.

Katedraalin kupeessa päivystävien ennustajien sessio maksaa 10 pesoa ja suojelevat kaulanauhat 5 pesoa kappale.

Ystävänikin haluaa tietää kohtalonsa ja minä suorastaan tyrkkään hänet ennustajakollegoista pelottavamman näköisen tädin luo – tällä on kaksi eri suuntiin katsovaa isoa silmää ja suussa melkein baseballmailan kokoinen sikari. Minun Teresani sen sijaan hymyilee kiltin rohkaisevasti ja kehottaa aluksi katsomaan vieressä olevaa kirkkoa ja pyytämään sieltä terveyttä ja parempaa vuotta.

Ennustuskortit kääntyvät pienelle valkoliinaiselle pöydälle: on miekkaa, maljaa ja muutama nuijakin. Työpaikka menee vaihtoon, samoin asunto ja mieheksikin on tyrkyllä paria vuotta itseäni nuorempi.

Teresa kehottaa myös jättämään mustien vaatteiden käytön kokonaan pois. Valkoiseen on pukeuduttava varsinkin niinä päivinä, kun tietää joutuvansa tekemään tärkeitä ratkaisuja.

Daiquiri vai mojito

Matkailijan Havannaa ei ole ilman Ernest Hemingwaytä. Hänen kantakapakassaan La Floriditassa baarimikko kaataa tehosekoittimeen rommia hövelillä kädellä. Tulossa on daiquiri, Ernestin mielijuomaksi väitetty ja välillä kuulemma paras kielikin, mitä amerikkalainen kirjailija taisi.

La Floridita on kansoittunut keski-ikäisillä ja sitä vanhemmilla turisteilla – ja kaikilla on kädessä daiquiri. Mietin, saisikohan joku slaagin, jos räväyttäisin ja Hemingwayn mielimehun sijasta tilaisin vaikka cuba libren?

Mennyt maailma tulee vastaan myös perinteikkään uljaassa Hotel Nacionalissa. Filmitähtien kuvat koristavat seiniä: Rita Hayworth  ja Errol Flynn ovat täällä. Gary Cooperia vastapäätä on Kuuban vanhimpien asukkaiden kuvia: Benitor Martínez, 124 vuotta, maanviljelijä. Juana Moreno, 110, kotiäiti.

Baarin ovet avautuvat terassin korituoleille leppeään auringonpaisteeseen. Malecónin rantakadun takana välkkyy meri. Oppaamme Joel nojaa mietteliäänä kaiteeseen, ja kun kysyn, onko kaikki hyvin, hän palauttaa hymyn kasvoilleen ja kertoo elämänfilosofiansa olevan huonojen asioiden hylkääminen ja hyvien etsiminen.

Kun baarimikon tiski täyttyy mintun värittämistä mojitoista, jukeboksista alkaa kaikua Buena Vista Social Clubin tunnetuksi tekemä Chan Chan, jossa rakastetaan niin, että kuola valuu suusta.

Baila, baila

Salsa soi ihan joka puolella.

– Hei, haluatteko kuulla hyvää musaa, huikkaa muuan Juan Carlos ja nappaa meidät tuiki tuntemattomat mukaansa Bar Viñalesiin O’Reillyn ja Compostelan kulmaukseen. Siellä on kuulemma Buena Vista Social Clubin vanhasta kaartista yksi tyyppi esiintymässä.

Amaranton ikä, 84, ei menoa hidasta. Oranssipaitainen mies vispaa lannetta ja välillä tanssahtelee pianonsa etupuolelle, liruttaa sormiaan koskettimilla – ja vispaa lannetta.

Rommicolan ääressä Juan Carlos kertoo elämäntarinansa. Hän oli Yhdysvalloissa 18 vuotta, kunnes tuli takaisin vuonna 1997 äitinsä sairastuttua. Tulevaisuudesta ei hänkään osaa lausua muuta kuin "vaikea sanoa".

– Ulkomaalaiset vievät meidän naiset, Juan Carlos manailee mutta myöntää myös sen, että moni kuubalainen mieskin on lennähtänyt maasta pois vierasmaalaisen naisen vuoksi.

– Hei, minähän voisin löytää vaimon Suomesta! Juan Carlos keksii. Vaimon pitäisi osata tanssia, kokata, silittää vaatteet, hieroa ja olla muutenkin hauska.

Rommia, ei vettä

  • Kuubalaiset sanovat nauttivansa mieluummin rommia kuin vettä. Paikalliset suosittelevat merkkejä Santiago de Cuba ja Caney. Heillä itsellään on esimerkiksi seitsenvuotiseen rommiin (7,75 pesoa/noin 6 €) vain harvoin mahdollisuus, pontikkamaisempi kansanjuoma maksaa puolet siitä.
  • Matkamuistoja on yhä vähän, mutta claves-soitinpalikoita (5 pesoa/4 €) ja Fidel-lippiksiä (2,50 pesoa/2 €) on jo kadunkulmissa tarjolla, kun yksityisiäkin putiikkeja saa nykyään olla. 
  • Sikarityyppejä on yli 30. Hyvä jööti irtoaa jo noin 10 pesolla (7,5 €). Kuuluisia merkkejä: Cohiba ja Montecristo.
  • Tarjous amerikanrautakyydistä Havanna–Varadero: 150 pesoa (110 €).
  • Kuubassa on käytössä kaksi rahayksikköä: kansallinen peso (CUP) sekä vaihdettava eli turistienkin käyttämä peso (CUC). 10 euroa on noin 13 pesoa.