Yksi on keräillyt ikänsä, toinen löysi itsestään sisustajan vasta eron myötä. Vierailimme viidessä tavaralla täytetyssä kodissa, joissa ei konmariteta. Astu sisään!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jone Mattila, 54, Tampere

”Haen inspiraatiota ympäriltäni”

”Kotona täytyy olla paljon virikkeitä silmille. Se johtuu tatuointitaiteilijan ammatistanikin. Haen koko ajan kuvia, värejä ja inspiraatiota. Mulla vaan pitää olla näin.

Vuosituhannen vaihteessa olin avoliitossa, ja kun se purkautui, jouduin hankkimaan kaiken lusikoista alkaen kirpputoreilta. Entisestä elämästä mukaan tulivat vain levyt ja kitarat. Silloin tämä 50- ja 60-lukujen tavaroiden ja huonekalujen keräily alkoi.

Kun ihmisiä tulee käymään, yleisin toteamus on, että täällä on varmaan kiva pyyhkiä pölyjä. Eikä mulla mitään sitä vastaan olekaan. Musiikkia soimaan ja siivoamaan. Siivoan tai järjestelen lähes päivittäin, ehkä vartin kerrallaan.

”Eron jälkeen hankin kaiken kirpputoreilta.”

Avoliitossa asuin yksiössä, sitten muutin kaksioon, sieltä kolmioon ja nyt asun omakotitalossa Lempäälässä. Lämpimiä neliöitä on 250. Tilaa on vaikka vanhoille Harrikoille ja huoltoasemarekvisiitalle.

Kaikki omat kotini ovat olleet hyvin samaan tapaan kalustettuja. Esimerkiksi olohuoneessa on taas viininpunaiset seinät.

50- ja 60-lukujen värimaailma on tunnistettava, mutta sitä ei pysty jäljittelemään. En esimerkiksi osaa selittää, mikä on juuri oikea punaisen sävy. Se riippuu siitä, mitä muita värejä on ympärillä. Kyse on värien ja muotojen kombinaatiosta.

Kuuntelen paljon 50-ja 60-lukujen musiikkia. Kun tiskaan, kuuntelen reipasta bluegrassia. Muuten ei ole väliä. En tykkää kuunnella kovin lujalla, vaan sopivalla voimakkuudella. Pidän hiljaisuudesta enkä metelöi.”

50- ja 60-lukujen estetiikka kiehtoo Jone Mattilaa.

Sirpa, 67, ja Simo, 68, Wallenius

”Meille tuli kummallisia hiippareita”

”Me olimme ihan tavallinen perhe siihen saakka, kun lapset lähtivät. Talo tyhjennyttyä tänne alkoi muuttaa kummallisia hiippareita, varmaan salaa kissanluukusta. Kolme neljä sataa nukkea, tonttuja, karhuja, apinoita. Huuhkajakin pöllähti jostakin.

Osa nukeista muistuttaa selvästi oikeita ihmisiä. Ranskalainen posliininukke, jonka silmät ovat särkyneet, on ihan kuin prinsessa Diana.

Meillä tikittää joka puolella. Miehen tehtävä on vetää kymmenet kellot. Käkikellot viritetään punnuksista, osa päivittäin ja toiset kerran viikossa – mutta kyllähän eläkeläiset kerkeävät kelloja vetää. Olemme joskus olleet viikon pois kotoa. Takaisin tullessa on hirveää, kun mikään ei raksuta. Silloin tuntuu tyhjältä.

”Emme hanki mitään – ainakaan uutta.”

Tykkäämme ihan vain kuljeskella sisällä. Yleensä sitä on hyväntuulinen, kun täällä on niin paljon hassutuksia. Taulujakin on kaikenlaisia, monet hauskoja. Kauhean vakava ei saa olla, sillä koti on viihtyisä paikka.

Tyttäret kutsuvat kotiamme Poliisilaitokseksi, ja Pispalan poliisi tässä olikin 50-luvulle saakka. Neljä putkaa ja kaksi komissaarin huonetta. Nyt poliisinuket pitävät vahtia suuressa eteisessä. Ennen meitä tässä oli Pelastusarmeijan rukoushuone.

Me emme suunnittele emmekä hankita mitään, ei ainakaan mitään uutta. Kummallisuudet ovat vaan tulleet. Nyt kissanluukku on suljettu, koska meillä on jo hyvin täyttä. Uusia asukkaita ei enää tarvittaisi.”

Keittiön Pipsa ja Ossi siirtyvät syrjään, kun Sirpa Wallenius laittaa hellaan tulen.

Tintti, 72, ja Risu, 71, Karppinen, Helsinki

”Ovet ovat auki – antaa ystävien tulla ja viihtyä”

”Talossamme on eri teemoja. Yläkerrassa on yli 2 600 laulukirjaa, joita on kiva selata. Kellarissa on munkkitauluja, pöllöjä ja satoja vihreitä laseja.

Keittiössä ovat sienet ja mukit. Me molemmat rakastamme sieniä ja olemme keksineet ihanan keinon välttää hirvikärpästen puremia: sitruunamehutiiviste!

Kerran saimme tuliaiseksi unkarilaisen mukin, ja siitä alkoi niiden keräily. Meillä kaikki mukit ovat kuitenkin käytössä. Kun kirjastolla alkaa Käpylän elävä joulukalenteri -tapahtuma, vien mukit sinne ja glögi juodaan niistä.

Olen aina rakastanut kauniita astioita. Siksi meillä ei ole astianpesukonetta, vaan Tinttimatic ja Risumatic. Jos lasi on pölyinen, vieras saa sen itse pyyhkiä.

”Tämä ei ole mikään museo.”

Tosin kun meillä oli yhteiset 120-vuotisjuhlat pihalla, vieraiden ei tarvinnut itse jynssätä astioita. Silloin pesimme sata vihreää lasia pihalla. Tiskipöytä on vanha puinen kaappi, jossa on yksi allas ja oranssi huuhteluvati.

Olemme asuneet täällä 40 vuotta. Minä innostun asioista heti, Risu kolmen viikon kuluttua. Roskiksista ja kirpputoreilta haalitaan kaikkea, ja Risu tykkää väsätä ja korjata. Keittiön verholautaan on maalattu ruotsiksi motto, joka on niin rumaa tekstiä (parempi vähän paskaa nurkissa kuin puhdas helvetti), ettei sitä viitsisi katsella suomeksi kirjoitettuna.

Parasta kodissamme on sijainti. Meillä on ihanat naapurit, ja lapset asuvat lähellä. Tärkeintä on, että eletään yhdessä. Ovet ovat auki – antaa ystävien ja vieraiden tulla ja viihtyä. Ei tämä ole mikään museo, jossa esineitä pitää varoa.

Tintti ja Risu Karppinen ovat asuneet kotiaan 40 vuotta.

Ismo Hölttö, 78, Helsinki

”Käytön jäljet ovat hienoja”

”Sohvalle on mukava oikaista katsomaan telkkaria. Minulla on koti Haagassa, ja sen lisäksi tämä kerrostalon entinen sauna toimii studionani ja epävirallisena kotina.

Kuvasin aikanani mainoksia, ja siinä yhteydessä tuli haalittua rekvisiittaa. Laman jälkeen kirpputoreilla oli paljon tavaraa, ja kerääminen karkasi vähän käsistä. Vanhat esineet, erityisesti työkalut, kiinnostivat ammattienikin takia. Olen kultaseppä ja valokuvaaja.

Esimerkiksi saksia ja pihtejä on monen muotoisia käyttötarkoituksen mukaan – ja niiden kaunis muotoilu hivelee silmää. Käytön jäljet ovat hienoja. On myös kiva, jos esimerkiksi ruuvimeisselistä puuttuu varsi ja sellaisen löytää.

”Kerääminen karkasi vähän käsistä.”

Kun hankin vanhan lukon, on hauska kokeilla avautuuko se. Yleensä avautuu. Avaimia minulle on kertynyt satoja.

Keräily on vähän peruja lapsuudesta. Kotona oli aina paljon tavaraa, saviesineitä ja tauluja. Isä oli taulukauppias.

Kun olin viiden vanha, isä sai monta tuhatta vetoketjua. Ne olivat merikuljetuksessa kastuneet ja jämähtäneet kiinni. Minä autoin ja öljysin vetoketjuja, kun isä myi ne eteenpäin. Ompelimot tarvitsivat niitä, kun oli pula kaikesta.

Kymmenen vanhasta rupesin käymään yksin huutokaupoissa ja osto- ja myyntiliikkeissä. Keräsin jo silloin työkaluja. Rahaa sain, kun kiersin ovelta ovelle pyytämässä sanomalehtiä, jotka myin käärepaperiksi kala- ja kukkakauppoihin.

Kerran viikossa täällä käy mallipiirustusporukka. Itse käyn pari kertaa viikossa maalaamassa. Parasta asunnossa on kokonaisuus. Sommitelmat ovat kuin taideteoksia.”

Ismo Hölttö kiinnostui vanhoista työkaluista jo pikkupoikana.

Tiina Komulainen, 56, ja Juha Rissanen, 60, Helsinki

”Kotimme on runsaudensarvi”

”Meillä on eri ammatit, mutta molempien harrastukset näkyvät kodissamme: miehen sähkö- ja kontrabassot sekä minun veistokseni, grafiikat, taulut, keramiikka ja piano. Yhteisiä ovat kirjat, levyt ja matkamuistot. Olemme asuneet tässä 24 vuotta eikä erillisen työhuoneen vuokraamiseen ole ollut mahdollisuutta.

Koti on yhteinen juttumme, tosin miehen maku olisi askeettisempi.

Meillä on kuin puisto kotona – tai sisäinen puutarha, runsaudensarvi. Olohuoneessa on täyskorkea limoviikuna, joka on menestynyt hyvin. Asunnossa on ikkunoita moneen suuntaan, ja valoa ja vihreää tulee joka puolelta. Vihreä väri hallitsee kotiamme, ja sitä korostavat hehkuvat etelän värit, turkoosi ja aniliini.

”Täällä on hallittu kaaos.”

Meillä on aina ollut eläimiä, tällä hetkellä neljä ocicat-kissaa. Ne eivät koskaan riko mitään eivätkä kiipeile, paitsi omassa kiipeilypuussaan. Kun on eläimiä, on pakko pitää pinnat puhtaina. Olen innokas imuroimaan ja meillä on aina siistiä.

Täällä on kaaos mutta hallittu kaaos. Se liittyy ehkä ammattiinikin. Olen ravintola-alalla töissä ja tottunut suheeraamaan ja järjestämään tilaisuuksia sesonkien mukaan. Tykkään ideoida ja vaihtaa sisustuksia. Meillä on olohuoneessa koko ajan vaihtuva näyttely.

Joskus haaveilen: Jos olisin Pablo Picasso, ostaisin linnan ja täyttäisin sen tavaralla. Sitten ostaisin uuden linnan ja täyttäisin senkin. En ole innostunut konmarittamisesta. Olen tosin ruvennut miettimään, että on turha enää hankkia mitään lisää.”

Tiina Komulainen ei innostu konmarittamisesta.

Kuvien tarina

Juha-Pekka Inkinen, 63, on helsinkiläinen valokuvataiteilija. Hän löysi ”tiheiden kotien” teeman nähdessään kävelyllä kodin, jossa kaikki seinät olivat taulujen peitossa. Tällaista täytyy olla enemmänkin, hän ajatteli.

– Minua kiinnostaa asioiden kyseenalaistaminen, ja siitä näissä kodeissa on minusta kyse.

Inkisen kuvat on koottu myös kirjaksi.

  • Miten tavarat ovat – sisustuksen toisinajattelijoita. Kustannus Oy Taide.
ET
Teksti
Kuvat
Juha-Pekka Inkinen