Paula Jaakkola, Jari Ronkainen ja Marja Leena Karvonen osuvat usein yhtä aikaa hammaspesulle. Kuvat: Hanna-Kaisa Hämäläinen
Paula Jaakkola, Jari Ronkainen ja Marja Leena Karvonen osuvat usein yhtä aikaa hammaspesulle. Kuvat: Hanna-Kaisa Hämäläinen

40 vuotta sitten eri puolilta Suomea muutti väkeä saman katon alle kasvaakseen paremmiksi ihmisiksi ennen jälleensyntymää. Nyt Väinölän teosofisen yhteisön jäsenet ovat eläkeiässä.

Anja Nurmi, 85, kutoo värikästä villasukkaa nojatuolissaan. Hän pitää 30 hengen jalat lämpiminä teosofisessa Ihmisyyden tunnustajat -yhteisössä. Kovin monessa muussa asiassa porukan nestorinna ei voi enää auttaa.

Kepit ja rollaattori odottavat häntä yhden hengen huoneen oven takana. Niitä tarvitaan, sillä yhteisvessa on pitkän käytävän varrella ja ruokasali alakerrassa asti.

Anjalla on ollut sydänkohtaus, aivorunkoinfarkti ja hänelle on tehty pallolaajennus.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Vaivat kuuluvat vanhuuteen, mutta ties mitä karmoja siinä on myös mukana. Voi olla kyse tämän tai edellisen elämäni virheistä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Karma ja jälleensyntymä. Erityisesti ne saivat Anjan muuttamaan 35 vuotta sitten teosofiseen yhteisöön.

Kantavana ajatuksen on, että jokainen on vastuussa teoistaan, ja hyvät ja pahat teot heijastuvat seuraavaankin elämään. Ihminen ja ihmiskunta käyvät siis henkistä evoluutiota.

Samanmielisten ihmisten kanssa asuessa henkinen kasvu nopeutuu.

”Olin heti, että vau.”

Tästä kaikesta Anja kuuli, kun hän meni uteliaisuuttaan tapaamaan teosofista opettajaa, josta oli saanut vinkin kollegaltaan.

– Olin heti, että vau. Tätä olen etsinyt. Harsot putosivat silmiltäni.

Kymmenisen vuotta kului alan kursseilla ja kirjojen äärellä, ennen kuin Anja muutti kommuuniin.

Hän jätti työnsä kotitalousopettajana Varkaudessa ja avioliittokin kariutui muuton vuoksi. Kolmesta lapsesta kaksi nuorinta asui viimeisiä hetkiään kotona.

– Lapset sanoivat, että teet äiti ihan oikein. He tarkoittivat, että nainen on vapaa valitsemaan tiensä, eikä aviomiehensä määräysvallan alla. Mieheni ei ymmärtänyt yhtään valintaani. Hän olikin insinööri.

Anja oli yhteisöön tullessaan viisikymppinen, mutta hän muutti kommuuniin energisten nuorten aikuisten joukkoon. Nyt 80-luvun nuoriso on eläkeiän kynnyksellä ja osa heistä astunut kynnyksen ylikin.

Yhteisön jäsenet ovat kuin kasvaneet tiloihinsa sopiviksi, sillä kommuunin viimeisin ­koti on toiminut vuodesta 1985 Vilppulassa entisessä vanhainkodissa. Sen nimi on Väinölä.

Anja Nurmi kutoo usein villasukkia huoneessaan.
Päivi Aikioniemi on koulutukseltaan puutarhuri. Hän vastaa puutarhasta ja viljelyksistä.
Seppo Kuulavuori kärrää lämmityspuita.

Palkka yhteiseen kassaan

Kommuunin keittiötiimi on leiponut iltapäiväksi marjapiirakkaa. Kaksi keitintä tiputtaa kahvia. Porukkaa käy käännähtämässä keittiön pirttipöydän ympärillä muumimukit ­käsissään. Moni tulee töistä siivouskeikoilta, yksi eläkeläinen pihalta puutöistä ja joku kouluvierailulta sanaa levittämästä.

– Niin ihana ilma! sanoo kävelyltä tullut Elsa Pajarinen pakkasen ja auringon punastuttamin poskin ja istahtaa alas.

Elsa on 79-vuotias ja yhteisön toiseksi vanhin. Hän sinkoilee nopsin jaloin auttamassa ruuanlaitossa ja kahvinkeitossa. Työikäisenä Elsa opasti kommuunissa turisteja, kävi siivouskeikoilla ja kaalitehtaalla töissä.

Eläkkeellä Elsa on omistautunut tekemään Väinölässä asioita, joita kukaan ei huomaa – mutta jos hän ei niitä tekisi, sen huomaisi heti. Nytkin hän pyyhkäisee pöydältä muruja.

Monikerroksisen talon käytävien varrella on asuinhuoneiden lisäksi kaikkea tarpeellista, kuten pyykkitupa, ompeluhuone ja entiseen ruumishuoneeseen rakennettu musisointitila.

Keittiön vieressä on ruokasali, jossa syödään lounas ja illallinen. Tänään on kanaviillokkia ja keittoa oman maan juureksista, huomenna yhden jäsenen Lapista kalastamaa kääpiösiikaa ja edellispäivien tähteitä. Keskiviikkoisin leivinuunissa paistuu ruisleipää.

Väinölässä on yhteistalous, ja jokaisen on kannettava kortensa kekoon. Lähes kaikki työikäiset ovat osakkaina ja töissä yhteisessä yrityksessä, joka siivoaa ja maalaa. Firman ansiot jäävät yhteistilille, josta maksetaan ruuat ja asumisen kulut.

Moni on tehnyt vuosien varrella töitä myös muualla, kuten kaupassa kassalla ja opettajansijaisuuksia kouluissa.

Omaa rahaa ei ole juuri kuin eläkeläisillä. Hekin antavat osan kommuunille.

Kommuuni on taloudellisesti vakaa, jos tilannetta vertaa ensimmäisiin vuosiin. Silloin laskettiin, moneenko halkosylilliseen oli varaa. Senttejä venytetään tosin nytkin. Elämisestä tulee niukempaa sitä mukaa kun asukkaat jäävät pienille eläkkeilleen.

”Eniten ärräpäitä tulee, kun tavarat eivät ole paikoillaan.”

Yhteistalous tarkoittaa myös sitä, että vihreästä metallilippaasta voi käydä hakemassa käteistä, jos on tarve. Tasajakoa ei ole.

– Siinä oli aluksi opettelua, ettei haittaa, jos yksi tarvitsee yhdet kengät ja toinen kahdet, kertoo eläkkeelle jäänyt entinen lihamestari Ari Kastegren, 62.

Rahasta ei ole kiistelty yhteisössä aikoihin, mutta pinnat palavat pienistä arjen asioista.

– Eniten ärräpäitä tulee, kun tavarat eivät ole paikoillaan ja pitää ihmetellä, missä on meidän kerroksen lumilapio, Ari sanoo.

Kahvittelijat eivät millään muista viime vuosilta isoja riidanaiheita. Aika on hitsannut porukan yhteen ja tuonut rauhaa. Se ei tarkoita hiljaisuutta: naamarypyt ovat naurussa ja käkätys kiekaisee desibelipiikkejä.

Väinölä-vuosien varrella yhteisöstä on lähtenyt tai potkittu pois viisi jäsentä. Jatkuva yhteiselo on käynyt toisille happamaksi. Osalle taas hapan liian maistuvaksi, eli alkoholi on vienyt mennessään.

Väki on silti ollut sangen pysyvää. Nyky-asukkaista neljää vaille kaikki ovat olleet mukana Väinölän perustamisesta alkaen. Väinölässä on myös kasvanut neljä lasta, joista kaksi on aikuisena muuttanut yhteisöön takaisin. He ovat kommuunin nuoret eli nelikymppiset.

Väinöläläiset ovat maalanneet kotinsa vuosien varrella uuteen uskoon.

Ei suuttua saa, ei torua saa

Yhteisasuminen ja muiden sietäminen on silti haastavaa.

Jokaisella jäsenellä tai pariskunnalla on oma huone, mutta yhteistä aikaa on paljon. Lounaan tienoilla moni on töissä, mutta päivällisellä lähes kaikki kokoontuvat pöytien ympärille.

Illansuussa on miesten ja naisten ­savusaunavuorot, sen jälkeen tunnin verran yhteistä ohjelmaa.

Siinä ehtii tutustua perin pohjin myös jokaisen ikäviin puoliin, mutta se onkin kommuunin idea: Itse kukin yrittää kasvaa henkisesti niin, ettei suutu vaan ajatteleekin pitkämielisesti ja rakastavasti.

”Auttaa, että me ajatellaan perusasioista samalla tavalla.”

Toisia ei saisi torua eikä komennella, vaan jokainen kehittyy tahdissaan.

– Ei ole helppoa, Ari huokaa, ja kahvipöydän ympäriltä sinkoilee kokemuksia:

– Tässä on oppinut hyväksymään erilaiset tavat tehdä asioita. Eri ihmiset ovat erilaisissa kehitysvaiheissakin…

– On tärkeä ymmärtää, että jos joku toinen on huonolla tuulella, se ei johdu juuri minusta. Pitää oppia ohittamaan…

– Auttaa, että me ajatellaan perusasioista samalla tavalla…

Kysyipä keltä tahansa, kommuunin paras puoli on aatekumppanuus.

Karman ja jälleensyntymisen lisäksi yhteisö uskoo erityisesti aseettomuuteen. Osa kommuunin miehistä on istunut aseistakieltäytyjinä vankilassa. Rauhan periaate on niin tärkeä, että suuttumattomuuden ihanne tahtoo unohtua, kun puhutaan – suorastaan vaahdotaan – Suomen aseistamisesta.

– Hävittäjien hankinta on aivan hullua! Ari huudahtaa.

Anjan mainitessa puolustusministeri Jussi Niinistön nimi kimpoaa suusta vimmaisesti.

Väinölässä luotetaan taiteen levittävän viestiä tehokkaimmin.

Talo pursuaa kommuunissa syntyneitä enkeliveistoksia ja maalauksia Väinämöisestä. Ihmisyyden tunnustajat löytävät tietoa henkisestä kasvusta yhtä lailla Raamatun kuin Kalevalan symboliikasta, samoin buddhalaisuudesta ja hindulaisuudesta.

Väinölässä sävelletään lauluja ja pyöritetään alueella sangen kuulua kesäteatteria.

– Yhteisön erityisen mukavia puolia on se, että täällä on voinut tuoda luovaa puoltaan esiin, Elsa Pajarinen sanoo.

Hän on tehnyt neljä kertaa vuodessa ilmestyvää yhteisön Väinämöinen-lehteä sekä kirjoittanut ja kuvittanut neljä runokirjaa.

Taiteen julistusvoima näyttäisi ainakin joltain osin toimivan: teosofista sanomaa levittävä kesäteatteri on houkutellut katsomoon myös paikallisia, joilla on vahva kristillinen maailmankuva. Väinölän luennoille he eivät tule ikinä.

Muuten väinöläläisten ja muiden kuntalaisten suhde on mutkaton. Kommuunia ei enää juuri ihmetellä, ja tutuiksikin sen siivoojat ja maalaajat ovat kaikille käyneet.

Kyltti ohjaa oikealle tielle.
Risto Toivasen lasimaalauksen edessä on Martta Horjanderin kuva.
Väinölän taideteoksissa näkyvät Pekka Ervastin opit.
Liisa Mankinen vaivaa ruisleipätaikinaa.

Gurun opeissa kasvaneet

– Tämä uusi minä ei synny enää koiraksi, vaan koska se on inhimillinen minä, se syntyy inhimilliseen muotoon.

Kuten joka arki-ilta, kommuunin jäsenet istuvat tunnin temppelissä ja kuuntelevat tekstiä.

Tänään on Seppo Kuulavuoren vuoro lukea, ja luennassa on Pekka Ervastin kirja Jälleensyntymisen mysteereitä. Sitten keskustellaan. Kaikki ovat paikalla, Anjakin, jonka rollaattori on kannettu yläkertaan.

Temppeli näyttää isolta olohuoneelta. Siellä on monta upottavaa sohvaa ja värikkäät pöytäliinat. Seinällä on suuri maalaus harmaatukkaisesta Martta Horjanderista kiikkustuolissa. Se on kuin alttaritaulu. Martasta on monta muutakin kuvaa ympäri Väinölää.

Martta oli yhteisön henkinen opettaja. 1970-luvulla ympäri Suomea levisi sana Varkaudessa asuvasta karismaattisesta teosofian opettajasta. Lähes kaikki yhteisön nykyjäsenet tulivat liikkeeseen mukaan Martan vetäminä, myös Anja, Elsa ja Ari.

Juuri Martan idea oli perustaa kommuuni, jossa toteutettaisiin teosofian yleviä veljeysaatteita käytännössä. Suomalaisen teosofian valtavirta vierasti Martan oppia sen verran, että Ihmisyyden tunnustajat pullahti omaksi ryhmäkseen.

Ensin yhteisö muutti Kaavin Ahosenniemelle entiseen kansakouluun vuonna 1978, sitten isompiin tiloihin Mikko Niskasen Käpykoloon Konginkankaalle ja lopulta halvempaan Väinölään.

– Martta oli hyvin käytännönläheinen. Hän opetti aluksi meille nuorille ruuanlaitonkin, kertoo Päivi Aikioniemi, 61.

– Martta oli napakka ihminen, mutta myös lämmin. Kun hän huomautti jostakin, hyvä ettei heti perään syliin ottanut.

Opettaja sai ohjata oppilaitaan, mutta keskenään näiden piti välttää komentelua.

Päivin puoliso Seppo, 62, oli Martan läheisin oppilas. Seppo näki läheltä, kuinka Martta kamppaili henkimaailmassa pahoja voimia vastaan, joskus tajuttomuuden partaalla.

Martta kuoli 79-vuotiaana vuonna 2009. Vuoteenomaksi joutuneesta henkisestä äidistä pidettiin huolta Väinölässä. Vain viimeisen viikkonsa hän vietti sairaalassa.

Seppo Kuulavuori, Päivi Aikioniemi ja Anja Nurmi kahvittelevat.
Jouni Marjanen lämmittää neljä tuntia savusaunaa. Se lämmitetään päivittäin.
Yhteisön Väinämöinen-lehti ilmestyy neljästi vuodessa.
Rauli Hakaoja pesulla saunan edustalla.
Merja Saari-lehto käy usein avannossa Väinölän rannassa.

Yhteisuurnasta rantalehtoon

Hoidetaanko siis yhteisön omat vanhukset loppuun asti?

– Ei sitä voi edellyttää. Tämä on työyhteisö eikä hoitoyhteisö, Anja Nurmi sanoo.

Jos hänestä tulee sängyn oma, hän uskoo päätyvänsä hoitolaitokseen. Samoin uskoo Elsa Pajarinen.

– Toivon, että lähden saappaat jalassa, ettei tarvitse sängyssä maata, Elsa sanoo.

Rakennuskaan ei sovi iäkkäille, vaikka onkin entinen vanhainkoti. Portaita on paljon, hissiä ei lainkaan.

Yhteisön vanhimmat ovat miettineet viimeisten vuosiensa kuvioita, mutta kuusikymppiset kohauttelevat kysymykselle vielä olkapäitä. He myös luottavat elämänohjaukseen eli johdatukseen.

– Toivon, että jos minulle tulee muistisairaus, muut panevat minut ajoissa laitokseen, etten jää taakaksi, Päivi sentään sanoo.

”Nuoria kaipaisin, jotta olisi työnjatkajia.”

Yhteisö hiipuu hiljalleen.

– Nuoria kaipaisin, jotta olisi työnjatkajia. Me vanhemmat kömpelöidytään, Elsa sanoo.

Tunkua Väinölään ei ole viime vuosina ollut.

– Olemme niin samanikäisiä, ettei meistä ole toisistamme huolehtimaan. Martta sanoi, että palkatkaa tänne hoitajia. Se olisi ihanaa, jos meillä olisi rahaa, Päivi kertoo.

Yhteisöstä on Martan lisäksi kuollut kolme. Kommuunilla on yhteisuurna, jonka saa lainaan kuoleman jälkeen. Anja haluaisi tuhkansa siroteltavan Väinölän rantalehtoon.

– Toivottavasti sitten on joku jälleensyntymä. Toivon, että saisin olla teosofisen työn parissa, Suomessa tai muualla, mutta se ei ole minun päätettävissäni.

Arki-iltaisin temppelissä keskustellaan teosofisista teksteistä.
Yhteisöllä on käytössään autoja ja potkureita.

Kommuuneissa usein ytimessä ekologisuus

  • Iso osa pysyvistä yhteisasumiseen perustuvista paikoista on ekoyhteisöjä. Ne pyrkivät elämään niin, etteivät kuormita juurikaan luontoa. Unelmien ekokylät -kirjassa kerrotaan, että ekoyhteisöjä on jopa 50 ja niissä asukkaita yhteensä muutama sata. Tunnetuin yhteisö lienee yli 20-vuotias Keuruun Ekokylä, jossa asuu noin 30 henkeä.
  • Uskonnollisia ja hengellisiä kommuuneja on Suomessa luultavasti vähemmän. Iso, lahjoituksilla elävä kommuuni on Vantaalla Jehovan todistajien Betel-yhteisö. He tekevät ilmaiseksi töitä yhteisön ja Jehovan todistajien hyväksi, ja saavat vastineeksi ylläpidon ja pienen käyttörahan.Teosofia,

Kristosofia ja Ihmisyyden tunnustajat

  • Teosofia on yhdysvaltalaisen Helena Blavatskyn 1800-luvun lopulla perustama henkinen liike, jonka mukaan kaikki uskonnot versovat samasta viisauden puusta. Tärkeää ovat jälleensyntyminen, karma ja kaikkien ihmisten veljeys.
  • Kristosofia on teosofian suomalaishaara. Sen tärkein oppi-isä on Pekka Ervast, joka 1900-luvun alussa korosti Jeesuksen Vuorisaarnaa, Kalevalaa ja pasifismia.
  • Ihmisyyden tunnustajat ovat teosofiskristosofisia, ja he nojaavat Martta Horjanderin käytännöllisiin oppeihin. Heitä on noin sata. Heistä 30 asuu Väinölässä ja muutama kahdessa lähiseudun yhteisössä.

Tämä on ET-lehden artikkeli, joka on julkaistu menaiset.fi:ssä. Lisää ET:n juttuja löydät täältä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla