”Mulla ei ole koskaan ollut minkäänlaisia vaikeuksia itsetuntoni kanssa. Olen niin vahva ihminen, että tiedän kyllä aina mihin olen menossa ja mikä elämässä kannattaa.”

Jestas! Kuulinko oikein, mietin sivakoidessani hikipäissäni talven ensilumilla Lapissa. Sanoiko ohitseni puuskuttava nainen kaverilleen todella noin?

Hetken päästä tavoitin naiset latujen risteyksessä. Toinen sivakoi täysillä latua eteenpäin, mutta vahvaitsetuntoinen seisoi risteyksessä ja huusi täysillä: ”Mitä ihmettä sä sinne oikein menet? Sehän on huono latu. Meidän pitää jatkaa tästä. Tunnen nämä paikat paremmin kuin omat taskuni.”

Heikkoitsetuntoisempi vain jatkoi vinhaa matkaansa. Saikohan hän tarpeekseen vai eikö kuullut toisen karjumista?

Jatkoin sivakoimista itsekseni hihitellen. Suksen luistaessa päädyin miettimään itsetuntoa oikein kunnolla.

Hyvä itsetunto on mahtava juttu, mutta en ole useinkaan kuullut todella itsetuntoisten aiheesta pahemmin hehkuttavan. Harvoin he edes ajattelevat olevansa kovin vahvoja ja varmoja kaikesta. Pikemminkin he ovat niitä, jotka antavat risteyksissä toisillekin tilaa ja tietävät varsin hyvin, että oikeiden latujen suhteen on monenlaisia makuja.

Ystäväni kuvaili vastikään ahdistuneita tuntojaan lukion vanhempainillan jälkeen: ”Siellä tuli ihan hirveä olo. Kuulosti siltä, että nuorten täytyisi keskittyä olemaan tosi varmoja kaikista ratkaisuistaan. Koko tulevaisuus pitäisi tietää jo nyt: mitä tehdä ja valita, ja mihin se sitten johtaa. Eihän tämä elämä nyt kuitenkaan niin suorasuuntaisesti mene. Vahvuutta on niin monenlaista.”

Niin, ei elämä mikään jana ole, jossa seuraava piste johtaa suoraan toiseen. Pikemminkin se on labyrintti, jossa sivupolut vievät välillä oikeaan suuntaan ja se varmin päätie voi yhtäkkiä tuntuakin vaikealta tai oudolta.

Edessä on taas uusi vuosi ja monta kiinnostavaa risteystä. Onnea matkaan!