”Vietin tänä vuonna ensimmäistä kertaa äitienpäivää yhtenä sankareista. Aloitus oli upea.”

Sänkyyn tuli kukkia, 

suklaata ja sen sellaista, ja kaksi¬viikkoinen poikani puklasi kortille, joka kertoi minun olevan maailman mahtavin äiti.

Eikä jatkokaan ollut hassumpi. Puolen¬päivän aikaan liityimme pikkuperheeni kera seurueeseen, joka oli päätynyt erinäisten sattumien seurauksena elämykselliselle äitienpäivälounaalle. Elämykselliselle siitä syystä, että lounasta nautittiin Helsingin Suomalaisella Klubilla.

Lähtöämme edeltänyt googlaus kertoi kyseessä olevan ”kulttuuriklubi, jossa suomalaisuuden aatteelliseen pohjaan sitoutuneet eri-ikäiset miehet tapaavat toisiaan”. Siis hä? Suomalaisuuden aatteelliseen pohjaan sitoutuneet eri-ikäiset miehet? Äitienpäivänä olin kuitenkin vitsikkäällä tuulella ja tuumin klubin olevan mitä parhain paikka äitiyden juhlimiselle. Enkä ollut ainoa, jolla oli ollut huumorintajua. Paikka oli täynnä. Pöytien ääressä istui tyytyväisiä seurueita tuhoamassa patojen antimia, eikä omamme jäänyt tarkastelemaan ilonpitoa sivusta. Leppoisan iltapäivän aikana nälkäisiin suihimme katosi maukas marmorihärkä poikineen. 

Vasta kun me vatsat kylläisinä poistuimme tuolta vanhalta kunnon herrasmiesklubilta, meille selvisi, ettei talossa lymyillyt ainoastaan herrasmiehiä vaan myös herrasnuoria ja herrasnaisia. Hissin valikko kertoi talon alemmista kerroksista löytyvän Kansallisen Kokoomuksen lisäksi sen kaikki jäsenliitot. Hyvänä alkanut vitsi alkoi tuntua itse asiassa aika huonolta.

Monelta tuttavaltani meni jokin aika sitten aamukahvit väärään kurkkuun, kun Hesarin välissä tullut koko sivun mainos kertoi kokoomuksen olevan sitteski vihreä eikä punainen. Mainoksen alanurkassa söpö punarinta sirkutti sinisen olevan uusi vihreä.

Aika väsynyttä. Ensimmäinen ajatus oli, että tämä ei muuten hämää ketään. Kokoomuksen mainonta on kuitenkin ollut pelottavan tehokasta, latteuksista huolimatta. Tästä kunnia kuuluu mainos¬toimisto Bob Helsingille. Meikäläisen naapurille.

Äitienpäivää seuranneena maanantaina seisoin avonaisessa keittiön ikkunassa ja katselin viereisen rakennuksen portaille tupakoimaan tulleita nuoria miehiä. Yksikään Bob Helsingin työn¬tekijöistä ei näyttänyt erityisen kokoomuslaiselta. Mutta mikä nyt enää näyttää miltään? 

Vaaleissa ei ole kyse politiikasta vaan markkinoinnista, Sauli Niinistö on työväen presidentti, Vihreät istuvat hallituksessa, joka jakelee ydinvoimalupia, sininen on uusi vihreä, ja minä vietän ensimmäisen äitienpäiväni herrasmiesklubilla, jonka jäseneksi hyväksytään ainoastaan miehiä, jotka ovat sitoutuneet suomalaisuuden aatteelliseen pohjaan. Mitä ikinä se tarkoittaakin.

Kyllästyneenä katselin, miten mainosmiehet heittivät tupakkansa kadulle ja painelivat hyväntuulisina jatkamaan hommiaan. Kuvittelin, miten pikku¬näppärät sloganit lentelisivät, aivo¬riihet sauhuaisivat ja potkulaudat rullaisivat loppupäivän pitkin mainos¬toimiston käytäviä.

Onnekseni mieheni pelasti minut tältä kauhukuvalta ilmestymällä selkäni taakse. Ennen ikkunan sulkemista hän totesi mainostoimiston ja kotimme maantieteelliseen sijaintiin viitaten: vastakkainasettelun aika on palannut.