Sitä pöytää ei tällainen herkuttelija unohda! Illan isäntä oli pyöräyttänyt pari erilaista suolaista piirakkaa, pellillisen focacciaa ja muutaman makean tortun.

Oli kahta sorttia salaattia ja viinit valittu huolella ruokien mukaan. Istuimme pöytään, ja lapoin lautaseni täyteen herkkua toisensa perään. Mieletöntä, ihanaa, älyttömän hyvää, kehuin kokkia.

Superkokin puoliso puolestaan otti lautaselleen pari salaatinlehteä, muutaman viipaleen kurkkua ja tomaattia ja haki kaapista margariinin sekä viipaleen kaupan leipää.

”Mä en oikein innostu noista uusista kokeiluista”, hän selitti. ”Olimme juuri lomalla Irlannissa, ja sielläkin söin vain McDonald’silla. Oli hirveä homma etsiä aina se mäkkäri, mutta ainakin siellä tiesi, mitä sai”, hän selitti vähän nolona.

Mitä haaskuuta, että tuollainen kokki ja tuollainen epäkulinaristi ovat rakastuneet toisiinsa, ajattelin. Miehen taidot menevät arjessa tyystin hukkaan, kun nainen ei osaa iloita niistä. Itse olisin ottanut kenet tahansa keittiöihmeen kotiini riemusta kiljuen: silloisen poikaystäväni bravuuri oli pitsa, jonka hän tilasi sunnuntain ateriaksi lähiöpitseriasta.

Nyt, kymmenen vuoden jälkeen, pari on yhdessä, ja edelleen heidän luokseen on ihana mennä herkuttelemaan. Mies on yhä mahtava kokki, joka taikoo keittiössä tarteletit ja tortut. Nainen saa rauhassa närppiä tomaatinviipaleita. Juhlat joulusta vappuun pyörivät ruokapöydän ympärillä, mutta ystäväni ohittaa tyynesti lohi-carpacciot, hyydykekakut ja sienimuffinit. Pariskunta on kehittänyt eriparisuudestaan jo vitsin, josta kumpikaan ei loukkaannu.

On mahtavaa, että eroavaisuuksiin voi suhtautua noinkin letkeästi. Joskus vakka ja kansi kun ovat eri paria. Kun yksi reuna sopii hyvin yhteen, toinen laita lonksuu.

Pieni lonksunta kuuluu elämään. Minäkin lakkasin haaveilemasta keittiöihmemiehestä. Vaikka niin kovasti ruokaa rakastankin, en valinnut puolisokseni huippukokkia. Eikä siinä mitään, onhan se miehen tekemä aamupuurokin hemmottelua.