Kyllä se niin on, että ystävä pelastaa hädässä. Tosin sitä minä en tiennyt, kun ystäväni soitti viime toukokuussa ja pyysi minut reissuun katkaisemaan kanssaan pimeän marraskuun.

Pyyntö tuntui tuolloin, virkeässä kevätauringossa, hieman kaukaiselta, mutta suostuin siltä seisomalta, sillä emme olleet nähneet toisiamme kunnolla vuosiin.

Mitä lähemmäs marraskuu tuli, sitä kiitollisempi olin ystävälleni, että reissu aurinkoon oli ovella. Oli surkeaa hakea lapsi pilkkopimeällä päiväkodista, viimeisten joukossa. Koko ajan nukutti. Jopa äitini, joka ei turhista valita, sanoi pimeyden painavan päälle.

Yksi sun toinen alkoi ostella kirkasvalolamppuja tai kaivaa vanhoja esiin. Jouluvaloja vihaava tuttuni nauroi vetäisseensä jo marraskuun alussa jouluvalot huusholliin, koska kyllästyi ankeuteen.

Kun me vihdoin loikoilimme – tosin heti toisena päivänä saadun vatsataudin uuvuttamina – hotellimme isolla, aurinkoisella terassilla, olimme onnellisia: mikä ihana valo!

Kotimaan kamaralla vastassa oli taas totisen harmaa ja onneton näkymä. Voiko tämä olla sama maailma, sama todellisuus ja välimatkaa vain kuusi tuntia? Mutta valitukseni jäi lyhyeksi. Jokin oli muuttunut. Viikon valohoito oli katkaissut pimeän uuvuttavan kierteen. Nyt tunnelin päässä siintää jo kirkasta.

Ja pimeydessä näkee myös voimaa. Soitin reissukaverilleni, joka oli sähköttömällä mökillään. ”Ostin juuri 15 ulkolyhtyä mökkipolun varrelle. Täällä on kuule ihanaa. Me ei välitetä enää kellosta. Me mennään nukkumaan vaikka jo viideltä, jos siltä tuntuu. Luetaan kirjoja ja nukutaan”, hän hehkutti.

”Älkää valittako. Tämähän on mahtavaa aikaa”, jyrähti toinen pimeän ystävä perjantaina työpäivän päätteeksi. ”Lähden tästä kotiin, vedän villasukat jalkaan, laitan takkaan tulen, otan hyvän kirjan ja punaviinilasin viereen. Jos nyt olisi kesäviikonloppu, olisi mentävä suuna päänä jonnekin. Mutta nyt voi olla ihan hyvällä omallatunnolla kotona, eikä tarvitse nähdä ketään, jos ei halua. Se on hienoa se.”