Kevätkiireet ne vasta kiireitä ovatkin. Koko pitkän talven odottaa valoa ja mustarastaan ensimmäistä laulua. Sitten käykin niin, että tuo ihana ajanjakso maaliskuusta juhannukseen katoaa jonnekin suorittamisen ja selviytymisen välimaastoon.

Pitäisi maalata terassi, öljytä puutarhakalusteet ja koota grilli. Haravoida, siirtää pari pensasta etupihalta takapihalle, hankkia multaa, kuoriketta ja kesäkukkia. Ikkunat pitäisi pestä, koti sisustaa kevätkuntoon ja uusia reseptejäkin opetella. 

Pyörä pitäisi huoltaa ja ehtiä ajaa sillä. Venekin olisi huollettava ja sen kyljet vahattava. Mökki olisi kunnostettava kesäkautta varten. Pojan mopo pitäisi myydä ja kierrätykseen menevää tavaraa lajitella.

Sitten pitäisi satsata omaan hyvinvointiin, laihduttaa ja kuntoilla. Poistaa selluliitti ja hoitaa jalat sandaalikelpoisiksi. Leikkauttaa kesätukka ja uusia vaatekaapin sisus. Hoitaa parisuhdetta piknikillä ja pitää huolta, että lapset saavat kouluasiansa asiallisesti hoidettua. Käydä vanhempainillassa ja loihtia kevätmyyjäisiin piirakkaa.

Kevään juhlat pitäisi juhlia, terasseilla istua ja ystävät tavata. Pitäisi suunnitella lakkiaiset ja muistaa kummipoikaa. Lyödä lukkoon lomaohjelma ja varata liput kesätapahtumiin. Töissä on tietysti saatava työt alta pois ennen lomalle lähtöä.

Sitten ollaan jo juhannuksessa ja kuulet taatusti ensi kertaa jonkun möläyttävän: ”Pian se päivä alkaa lyhentyä.” Ja kevätpuuhista on tehty vasta vain murto-osa.

Tänä keväänä käännän mieleni toiseen asentoon. Ei oikeastaan ole asioita, joita pitää tehdä, on vain asioita, joita saa tehdä. Saan nauttia omien käsieni jäljistä, läheisteni ja ystävieni seurasta, luontoon ja lapsiin liittyvästä kasvusta ja käännekohdista. Rutiineista ja rituaaleista, joita toistamalla kiinnitymme menneisyyteen. Mutta jotka samalla aina merkitsevät uuden alkua.