Kirjailija Tuomas Kyrö osaa puhua puhelimessa, kirjoittaa romaania ja paloitella kalapuikkoja samaan aikaan.

Mies sen kuin paranee vanhetessaan.
Tietyt komponentit paranevat, tietyt huononevat. Luulen, että itse olen miellyttävämpi 40- kuin 20-vuotiaana. Ja uskon, että läheisenikin ajattelevat näin.

Miehen mielestä viihde-elektroniikkaan ei voi koskaan käyttää liikaa rahaa.
Käytän siskon vanhaa puhelinta. Ja vielä vähän aikaa sitten kirjoitin siskoni vanhalla pc:llä, jonka avaamiseen meni 42 minuuttia. Päätin hankkia Macin, koska se menetetty työaika, jonka saan uudella koneella takaisin, maksaa itsensä nopeasti. Mielestäni jo c-kasetti ja kahvinkeitin ovat niin käsittämättömiä keksintöjä, etten lakkaa ihmettelemästä niitä.

Mies ei koskaan saa kylliksi seksiä.
Elämä perustuu tietyssä mielessä siihen, että miehen pitää ne siemenensä jonnekin laittaa. Joten ei tietenkään saa, ei kukaan saa, sillä se on juuri se mylly, joka tätä elämää pyörittää. Mutta ehkä vanhetessa voi miettiä, pitääkö halujaan aina toteuttaa. Uusi romaanini Kunkku käsittelee myös tätä tematiikka.

Miehen mielestä urheilun seuraamiseen ei voi käyttää liikaa aikaa.
Jos mies on yksin, niin ei voikaan. Mutta jos hän on perheen kanssa, niin Pikku Kakkonen ohittaa Suomi–Ruotsi-maa­ottelun. 25-vuotiaaksi asti katsoin jok’ikisen urheilulähetyksen, se oli jo pakkomielle. Pelasin korista ja jalkapalloa, mutta urheilu jäi teininä, kun harkkojen jälkeen korkattiin helmeilevä omenaviini. Ei enää pysynyt samalla tasolla kuin ne, jotka korkkasivat Hart-Sportin.

Mies etsii aina lompakkoaan tai avaimia.
Etsin aina astmapiippuani. Joka ilta nukkumaan mennessä ihmettelen, missä se on. Jos en löydä sitä, ahdistun välittömästi sekä henkisesti että fyysisesti. Jos se on tallessa, sitä ei tarvitse. En mä hirveän hyvä ole lompakonkaan kanssa. Ja vaikka lompakko olis tallella, siellä ei välttämättä ole esimerkiksi pankkikorttia, koska olen edellisen kerran käyttänyt sitä jotenkin irrallisena.

Mies ei kehtaa pyytää apua.
Pakko on ollut kehdata. Lajikehitys olisi päättynyt, jos mies ei olisi pyytänyt apua tai katsonut mallia. Vaikka tällaisena luihu­ranteisena henkisen alan edustajana sitä tuntee aina alemmuudentuntoa katsastuskonttorissa tai putkimiestä seuratessa. Hirveällä mielenkiinnolla katselen heidän työntekoaan, vaikken tajua mitään ammattitermistöä vilisevästä puheesta.

Mies ei osaa tehdä kahta asiaa yhtä aikaa.
Tämä väite on mielestäni aina ollut mielenkiintoinen. Pystyn itse tekemään ruokaa, kirjoittamaan romaania, puhumaan puhelimessa ja paloittelemaan kalapuikkoja samaan aikaan. Mielestäni kaikki ihmiset pystyvät siihen. Ero ei ole sukupuolitettu; jotkut tekevät hyvin yhtä asiaa, toiset tekevät huonosti viittä asiaa. Mutta olen kasvanut äitini kanssa, joten olen ehkä häneltä mallioppinut.

Mies on perheen grillimestari.
Ehkä grillikisälli olisi parempi sana. Mutta minä meillä grillaan, onhan se alkukantaisin ja mukavin ruuanlaittotapa: käristää kaatosateessa makkaraa niin, että se on päältä palanut ja sisältä jäässä.

Armeija tekee pojista miehiä.
Mulle armeija oli viimeinen paikka, missä sai olla ihan lapsi vielä 22-vuotiaana. Ekan kerran elämässä kaikki tehtiin valmiiksi, ruoka tuli neljä kertaa päivässä ja määrättiin, mitä pitää tehdä. Armeijassa tutustuin myös laajaan määrään suomalaisen nuorison huumeidenkäyttötapoja ja mielenterveysongelmia.

Mies etsii äitinsä kaltaista naista.
Hirveä ja pelottava ajatus. Maailma on täynnä naisia, ja vain yksi niistä on äiti. Pidetään äidit ja puolisot erillään.

Mitä enemmän miehellä on ollut naisia, sitä miehekkäämpi hän on.
Kyllä kai miehen mitta on jossain aivan muualla kuin kaatojen määrässä. Mutta ehkä jossain vaiheessa mies laskee seksikokemuksiaan. Varsinkin siinä vaiheessa, kun niitä ei ole yhtään.

Miehen on mahdotonta muistaa pari­suhteeseen liittyviä juhlapäiviä.
Kyllä muistaa, jos laskee esikoisen iän ja lisää siihen yhdeksän kuukautta. Sekin auttaa, että merkkaa päivät kalenteriin tai kysyy isoäidiltä, joka muistaa kaiken.

Mies kertoo naiselle valkoisia valheita miellyttääkseen tätä.
Kaikki kertovat niitä kaikille. Se on yhteisöä yhdessä pitävä voima, ei täällä voi paukutella totuuksia niin kuin lapset, jotka Prismassa kailottavat, että ”katso isä, miten lihava poika”.

Miehen mielestä naista saa aina odottaa.
Meillä se olen minä, jota saa odottaa. Mielestäni riittää, että lähdetään viime tinkaan, kunhan päästään perille ajoissa. Meillä toinen ottaa aina sellaista keskisuomalaista varuaikaa, että jos junalla tulee Kanta-Hämeestä Helsinkiin, niin siinä Hyvinkään kohdalla kannattaa mennä jo odottelemaan junan eteiseen.

Miestä ei saa millään shoppailemaan.
Pidän shoppailua eräänä alhaisimpana olemassaolon muotona. Paha vain, että lasteni mielestä se on kauhean ihanaa, joten kiertelen heidän perässään Glitterit, Henkkamaukat ja Seppälät. Välillä vien tyttäreni Tarjoustaloon työkaluosastolle, vaikken osaa sieltä mitään itsellenikään ostaa, mutta jotkut akkuporakoneet ovat vain tosi kiinnostavia. Yleensä uskon siihen, että kannattaa ostaa ensimmäinen, mikä käy kohdalle, oli sitten kyse housuista, asunnosta tai autosta. Sen pidempään ei pidä penkoa.

Mies ei puhu eikä pussaa.
Mies puhuu vaikka mitä, kunhan sitä kuunnellaan. Pussaaminenkin on ihan ok, kunhan se ei tapahdu tuntemattomien kanssa. On kamalaa, jos huomaa vaihtavansa sellaisia muodikkaita ranskalaisia poskipusuja jonkun tuntemattoman oulunsalolaisen kanssa. Se ei vain ole suomalaisille tarkoitettua toimintaa.

Mies ei siivoa oma-aloitteisesti.
Jos siivoan, niin ilman muuta oma-aloitteisesti. Jos aikoo viettää pitkän ja hyvän elämän jonkun toisen kanssa, niin ei pidä käskeä häntä. Se on syvä periaatteellinen kysymys. Jos toinen jaksaa aina nalkuttaa tavaroiden jättämisestä, niin varmasti tulee avioero. Siivoan harvoin mutta äärimmäisellä pieteetillä. Samalla lailla käytän nykyään alkoholia.

Mies ei kestä häviämistä.
Mulla on ollut aina pikemminkin niin päin, etten kestä voittamista. Viime­aikaiset kokemukseni ovat Afrikan tähden pelaamisesta viisivuotiaan kanssa, ja yleisen turvallisuuden ja hyvinvoinnin takia siinä kannattaa hävitä.

Miehet eivät juoruile eivätkä puhu pahaa kavereidensa selän takana.
Kyllä juoruilevat ja puhuvat. Eivät välttämättä pahaa, mutta yhteisestä ympyrästä kyllä. Se on sellainen varaventtiili ylipäätään, että pääsee ilmat pois ja pysyy toimintakykyisenä eikä tarvitse suoraan päin naamaa sanoa.

Keittiö on naisen valtakuntaa, autotalli miehen.
Keittiö on molempien valtakuntaa. Autotallimme taas on yleisvarasto, joka näyttää siltä, kuin se olisi kahdeksan kodittoman ja elämänhallintansa
menettäneen ihmisen väliaikais­maja.

Tuomas Kyrö

■ Kirjailija ja kolumnisti syntyi 4.6.1974 Helsingissä.
■ Asuu Janakkalassa avovaimonsa sekä 9- ja 6-vuotiaiden tyttäriensä kanssa.
■ Kirjoittanut yli kymmenen palkittua teosta. Tehnyt myös kolme lastenkirjaa veljensä Antti Kyrön kanssa.
■ Tunnetaan Hyvät ja huonot uutiset -tv-ohjelmasta sekä Mielensäpahoittaja-kuunnelmista ja -kirjoista.
■ Romaani Kunkku on juuri ilmestynyt. Antti ja Tuomas Kyrön kirja Pukin salaisuus ilmestyy syyskuussa.