Kuvat Farzana Wahidy
Kuvat Farzana Wahidy

Merja Färm, 35, ja Eeva Kärkkäinen, 32, tietävät, koska juosta pommisuojaan ja koska järjestää manikyyribileet. Elämä ulkomaalaisena työntekijänä Afganistanissa on sekä jännittävää että turhauttavaa.

Kello on puoli kahdeksan, ja aamuruuhka Kabulin pääkadulla Jalalabad roadilla on yhtä kaoottinen kuin aina. Värikkäästi kuvioidut pakistanilaiset rekat tööttäilevät, Toyota Corollan kyljessä lukee I'm the king of the road ja toisessa Women cause problems. Burkhiin verhoutuneet naiset kerjäävät rahaa autojen välissä, ja nenäliinoja, cd-levyjä sekä purukumia myyvät kaupustelijat roikkuvat ikkunoissa. Kaaoksen keskellä kansainvälisten järjestöjen massiiviset panssariautot puikkelehtivat kovaa vauhtia kuskaten ulkomaalaisia töihin ympäri Kabulia.

Euroopan unionin poliisioperaatiossa työskentelevät Eeva Kärkkäinen ja Merja Färm istuvat panssariauton takapenkillä sirpaleliivit yllään ja puhuvat kiivaaseen tahtiin edellisillan naamiaisjuhlista, jossa pidettiin hauskaa keskiyöhön asti.

– Ihanaa, kun miehetkin olivat panostaneet pukuihin ja hauskoihin hattuihin, Eeva hehkuttaa.

Vieressä istuva espanjalainen kollega ei pysy suomenkielisessä selostuksessa mukana mutta naureskelee iloiselle puheensorinalle. Aseistetun turvatiimin lihaksikkaat eteläafrikkalaismiehet seuraavat etupenkillä tarkkaan liikennettä mutta ehtivät myös valittaa kotimaahan jääneistä vaimoistaan, jotka nalkuttavat liian usein puhelimessa.

Koska saasteet ja hiekkapöly täyttävät ilman, Kabulia ympäröivät vuoret heijastuvat vain sumuisina auton ikkunasta. Vieressä ajavan pakettiauton afgaanimiehiä ei sen sijaan voi olla huomaamatta. He ovat liimautuneet autonsa ikkunaan ja tuijottavat herkeämättä eksoottisia suomalaisnaisia.

Maailman vaarallisimpiin lukeutuvalla tiellä liikkuu myös terroristeja, ja usein autoissa kuljetetaan räjähteitä. Talvisin kapinalliset piileskelevät lumisessa vuoristossa, mutta joka kevät Taleban julistaa taistelukauden alkaneeksi, ja itsemurhaiskujen aalto pääkaupungissa alkaa. Iskuja tapahtuu viikoittain, jopa päivittäin, mutta kolme vuotta Kabulissa asuneet Eeva ja Merja eivät pelkää.

– En koskaan mieti räjähdyksiä tai ajattele olevani hengenvaarassa. Eihän kukaan ajattele jatkuvasti kuolevansa, Merja sanoo.

Naiset ovat saaneet turvakoulutuksen, jossa on opeteltu esimerkiksi poistumaan autosta oikein vaaratilanteessa.

– Sirpaleliivien pitäminen tuntuu välillä vähän tärkeilevältä, Merja lisää.

Muutaman kilometrin mittainen työmatka toimistolle taittuu tänä aamuna parissakymmenessä minuutissa, mutta joskus siihen saattaa tuhraantua jopa tunti. Operaation päällikön henkilökohtaisena avustajana työskentelevä Eeva käy jo automatkalla läpi sähköpostejaan. Eevan päivät ovat kiireisiä ja haastavia, koska usein hän osallistuu päällikön kanssa tapaamisiin ympäri kaupunkia.

Merja työskentelee ihmisoikeus- ja tasa-arvoasioiden mentorina Afganistanin sisäministeriössä, jossa hänellä on tänäänkin tapaaminen. Molempien naisten työ on välillä turhauttavaa, sillä asioiden läpiviemiseen Afganistanissa tarvitaan paljon aikaa ja kärsivällisyyttä.

– Afganistanilaiset ovat heikosti koulutettuja. Sähköpostien lähettäminen on turhaa, sillä kaikki asiat hoidetaan kasvotusten. Välillä tuntuu, että voisin tehdä asiat nopeammin, mutta afgaanien täytyy itse löytää ratkaisut ongelmiin. Hienointa työssäni on huomata, että tasa-arvoasioista keskustellaan ministeriössä rakentavasti, Merja sanoo.

Hikitreeni muurin suojassa

Vaikka illalla menisi myöhään, aamut Kabulissa alkavat aikaisin. Jos palataan ajassa kolme tuntia taaksepäin, Eeva löytyy jo green villageksi kutsutun leirin tilavalta salilta huhkimasta.

– Urheilu pitää täällä järjissään, hän sanoo.

Isokokoinen amerikkalaismies tempoo suuria painoja Eevan vieressä. Armeijan käynyttä Eevaa seura ei hetkauta, vaan hän juoksee itsensä matolla uuvuksiin.

Kansainvälisten työntekijöiden asuttamassa leirissä asuu yli 2 000 ihmistä ympäri maailmaa, joten se on varsinainen kulttuurien sulatusuuni. Leiriä ympäröivät korkeat betonimuurit ja pyöreä piikkilanka-aita. Kuntosalin vieressä afgaanimiehet availevat jo kauppoja, joissa he myyvät paikallisia mattoja, koruja, koriste-esineitä ja Kiinasta tuotua elektroniikkaa. Ruokakaupan hyllyssä nököttää sulassa sovussa ruotsalainen näkkileipä ja suomalainen suklaa.

Treenin jälkeen Eeva kävelee sadan metrin matkan salilta takaisin parakkirakennukseen, joka on ollut hänen kotinsa jo kolme vuotta. Matkalla hän heilauttaa kulkukorttia nepalilaiselle vartijalle. Vuosien varrella Eevan pieneen, parinkymmenen neliön huoneeseen on kerääntynyt paljon pikkutavaraa. Hylly on täynnä suomalaista kuivamuonaa, jota Eeva on kantanut Kabuliin kotimaanlomiltaan. Kynsiammattilaisten käyttämä manikyyriuuni ja geelilakat on aseteltu siististi hyllyyn ruokien sekaan. Naisellisia vaatteita pursuaa kaapissa ja sohvalla, ja huoneen keskelle viritetty naru toimii pyykkitelineenä. Suomi-ikävää lievittää sohvalla pehmolelu, joka on lahja Eevan poikaystävältä.

– Armeijaolosuhteissa on tärkeää panostaa naisellisuuteen. Huollan omia ja kavereideni kynsiä, koska niiden laittamisessa on juuri oikean verran kapinahenkeä ja naisvoimaa, Eeva kertoo.

Eeva hyppää suihkuun samaan aikaan, kun yläkerrassa Merja napsauttaa punaisen espressopannunsa päälle.

Ennen nykyistä pestiään Merja työskenteli kaksi vuotta Suomen suurlähetystössä Kabulissa ja asui tilavassa talossa. Niistä tavaroista vain osa mahtuu nyt pieneen parakkikoppiin. Valkoinen sohva, Arabian astiat ja kauniit taulut tuovat pieneen huoneeseen skandinaavista henkeä. Minna Parikan suunnittelemat korkokengät nojaavat suojakypärään, jonka Merja on itse koristellut. Keittiön virkaa toimittaa pieni keittolevy jääkaapin päällä, ja kahvikupin Merja pesee kylpyhuoneen ammeessa. 

– Välillä mietin, ettei tämä ole aikuisen ihmisen elämää. Tiskaan vessassa eikä minulla ole edes omaa keittiötä.

Iltaisin saatan katsoa telkkarista Master Chefiä ja syödä itse pikanuudeleita, Merja nauraa.

Samalla kun manailee väliin tympeää arkeaan, Merja kauhaisee jogurtin suuhunsa, panee pölyä keräävän ilmanraikastimen päälle ja kiiruhtaa pihalle, jossa letka panssariautoja odottaa asiakkaitaan.

Aamukahvit pommisuojassa

Seuraava päivä ei ala yhtä hyvin. Merja ja Eeva heräävät aamuyöstä kovaan tulitukseen ja rakettien ääneen. Kapinalliset ovat päässeet vaarallisen lähelle Kabulin lentokenttää, joka sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä naisten leiristä. Eeva ei millään jaksaisi nousta ylös, mutta hän tietää, että on pakko toimia. Samaan aikaan hänen kännykkänsä piippaa turvayksikön lähettämän viestin, jossa kehotetaan siirtymään välittömästi pommisuojaan.

Eeva tyhjentää koko vaatekaappinsa sisällön lattialle ja sulloo reppuun nopeasti tarpeellisimmat vaatteet, ruokaa ja vettä. Sitten hän säntää käytävään ja juoksee sitä edestakaisin puhaltaen pilliin, koska osa naapurihuoneiden kollegoista on yhä unessa. Lopulta Eeva ehtii pommisuojaan, jossa hän ensimmäisenä virittää puhelimeensa nettiyhteyden. Työkavereiden kanssa nauretaan mieskollegalle, joka on ehtinyt jopa käydä suihkussa. Eeva katkaisee parin viikon kahvilakon, koska tällaisessa tilanteessa kahvista ei voi kieltäytyä.

– Kapinallisten toiminta kiukuttaa ja turhauttaa. Minua surettaa eniten afgaanisiviilien puolesta, sillä heitä kuolee näissä iskuissa. Itse en osaa pelätä. Ei täällä voi työskennellä, jos koko ajan pelkää, Eeva miettii. 

Normaalipäivänä Eeva ja Merja saattaisivat lähteä töiden jälkeen viettämään iltaa johonkin leirin ulkopuolella sijaitsevaan, turvalliseksi luokiteltuun ravintolaan, joskin turvatiimin seurassa. Pommi-iskuja seuraa kuitenkin ulkonaliikkumiskielto, joten Merja ja Eeva jäävät koko päiväksi kotiin. Facebookiin he päivittävät olevansa kunnossa, jotta perhe ja ystävät eivät ole huolissaan. Vieraita ei voi kutsua pommituspäivänä leiriin, sillä portit suljetaan kaikilta ulkopuolisilta. Vierailuajat leirissä ovat muutenkin tiukat, ja jokaisen ulkopuolelta tulevan täytyy poistua leiristä kymmeneltä illalla. Paikallisten täytyy lähteä alueelta jo viideltä.

– Välillä olisi ihana liikkua kaupungilla vapaasti ja tutustua paikallisiin. Jos saisin valita, opettaisin afgaaninaisille nyrkkeilyä ja kävisin kansainvälisten pyörittämässä skeittikoulussa, Eeva haaveilee.

Eeva päättää järjestää huoneessaan manikyyri-illan naispuolisille kollegoilleen. Suunnitelmana on puhua vain miehistä ja juoda samppanjaa. Eeva suunnittelee häitä suomalaisen poikaystävänsä kanssa, jonka hän tapasi pari vuotta sitten Kabulissa. Mies on tällä hetkellä töissä Suomessa. Kaukosuhteessa ikävä on kova, mutta viestittely auttaa.

– Kabulissa on syntynyt monia rakkaustarinoita kansainvälisten välillä. Tunnen ainakin neljä paria, jotka ovat tavanneet täällä, ja vauvojakin on jo neljä, Eeva kertoo.

Hän haluaa itsekin perustaa perheen, mutta ei mitenkään välttämättä koti-Suomessa.

– Vietin itse vuoden vauvana Bagdadissa, isäni oli siellä töissä. Omat lapseni voisivat hyvin kokea samanlaisen lapsuuden, Eeva miettii.

Sinkkuna elävä Merja saa Suomessa käydessään usein osakseen hämmästelyä, kun miehet kuulevat hänen työskentelevän Afganistanissa. 

– He pitävät sotia miesten juttuina, eivätkä tiedä, miten suhtautua minuun.

Merja haluaisi löytää miehen, joka tekisi samanlaista työtä kuin hänkin.

– En ainakaan haluaisi, että mies seuraisi minua työni vuoksi. Enkä itse pysty enää tekemään suuria henkilökohtaisia uhrauksia. Olen tehnyt tätä jo niin kauan.

Tangoa ja telttasauna

Kabuliin perhettä ei voi turvallisuussyistä edes tuoda. Se on kansainvälisten järjestöjen tiukka sääntö, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Koska Kabulissa asuu paljon nuoria, itsekseen komennuksella olevia ihmisiä, kaupungin kansainväliset leirit ovatkin tunnettuja vilkkaasta sosiaalisesta elämästä.

– Työkavereista tulee helposti hyviä ystäviä, joiden kanssa vietetään myös vapaa-aikaa. Ihmiset ovat todella luovia, ja erilaisia teemabileitä, kuten naamiaisia ja puutarhajuhlia, järjestetään paljon.

Merja on itse hurahtanut Kabulissa argentiinalaiseen tangoon ja opettaa sen alkeita nyt Kanadan suurlähetystössä.

– Tango on juuri sopivan dramaattista ja vakavaa tähän ympäristöön, hän kuvailee.

Länsimainen vapaa elämä ja tiukka islamilainen kulttuuri eivät kuitenkaan aina elä sulavasti rinnakkain Kabulissa. Afganistanilaisten naisen täytyy aina asua miespuolisen lähisukulaisensa kanssa, ja asuessaan vielä suurlähetystöaikoina omassa talossaan Merja herätti paljon huomiota.

– Kerran vieraanani oli miespuolinen brittikollega, ja istuimme keittiössä juomassa teetä. Verhot olivat auki puutarhaan, ja yhtäkkiä huomasin vartijan kasvot olohuoneen ikkunan nurkassa, jossa hän oli tuijotellut jo aikansa. Tilanne nauratti, mutta jouduin kyllä myöhemmin pitämään puhuttelun siitä, kuinka toisen kotirauhaa kunnioitetaan.

Merja hämmensi paikallisia vartijoita myös lähetystön pihalle pystyttämällään telttasaunalla, jonka hän oli saanut lahjaksi suomalaisilta ystäviltään lähtiessään Afganistaniin.

Kaupungilla liikkuessaan Merja ja Eeva pukeutuvat peittävästi, mutta huivia he eivät käytä.

– Huivin käyttö ei ole paikallisillekaan naisille pakollista, joten en halua olla tukemassa sellaista, Eeva perustelee.

Työ ja tunteet

Elämä Kabulissa on eristäytynyttä ja täynnä sääntöjä. Mikä vetää kolmikymppiset suomalaisnaiset elämään tällaista elämää?

Eevalla on aina ollut kova palo ulkomaille. Heti lukion jälkeen hän kävi armeijan ja lähti rauhanturvaajaksi Etiopiaan ja Eritreaan. Sieltä tie vei YK-tehtäviin Norsunluurannikkolle ja muutamia vuosia myöhemmin Afganistaniin.

– Minulla on aina ollut intohimo seikkailuihin. Täällä tapaa uskomattoman mielenkiintoisia ihmisiä. Kabulissa voi helposti törmätä kolmikymppiseen diplomaattiin, joka on asunut viidessä kriisimaassa ja harrastaa korkeakulttuuria ja moottoripyöräilyä, Eeva kertoo.

Vaikka Afganistanissa on sodittu vuosikymmeniä, Eeva näkee maassa kuitenkin mahdollisuuksia.

– Afganistanin toivo on nuorissa, koulutetuissa ihmisissä. Tämä maa on täynnä rakkautta, yritteliäisyyttä ja uskoa. Olen pyrkinyt muuttamaan yksittäisten afgaanien elämää kannustamalla heitä kouluttautumaan ja naisia olemaan vahvoja ja itsenäisiä.

Merjaa opiskeli uskontotiedettä ja jo silloin häntä kiinnostivat konfliktit ja kehitysyhteistyö. Afganistan oli luonnollista jatkoa työlle ulkoministeriössä, jossa hän vastasi Pakistanin asioista.

Nykyinen työ löytyi Suomen Kriisinhallintakeskuksen kautta, jonka siviilikriisinhallinnan peruskurssin Merja kävi.

– Koko maailman poliittinen tahto on keskittynyt Afganistaniin, joten onhan täällä työskentely todella kiinnostavaa. Kansainvälisissä järjestöissä on paljon töitä tarjolla, mutta Afganistanissa vaaditaan rautaista ammattitaitoa. Työskentelen ihmisoikeusloukkausten ja muiden vaikeiden asioiden kanssa. Se vaatii kykyä erottaa työ ja tunteet, Merja sanoo.

Vaikeista asioista voi onneksi puhua aina Eevan kanssa, ja muistakin kollegoista on tullut läheisiä. Lisäksi tarvitaan niitä hauskoja iltoja, joita muistella vielä aamulla matkalla töihin.

Koti Suomessa?

Illalla puoli kahdeksalta aurinko laskee Kabulin vuorten taa. Merja ja Eeva siemailevat drinkkejä ystävän järjestämissä 1920-luvun teemabileissä, jossa soittaa sympaattinen kahden miehen bändi. Naisten paikallinen kollega on hankkinut asianmukaiset asusteet Kabulin markkinoilta. Paikalle on kutsuttu sekalainen joukko suurlähettiläitä, YK-työntekijöitä ja kansalaisjärjestöaktiiveja. Brittimies kertoo naisille lomastaan Etiopiassa ja jakelee vinkkejä.

Juhlien jälkeen Eeva kutsuu Merjan vielä huoneeseensa drinkille, ja naiset pohtivat, pitäisikö Eevan maalata uuden kesämökin takka siniseksi. Loma Suomessa siintää vain parin viikon päässä, ja molemmat viettävät sen uusia Suomen-tukikohtia remontoiden. Merja hankki talvella puutalokaksion Tammisaaresta, ja vihdoin hänellä on Suomessakin paikka, jonne kutsua ystäviä.

– Olen kavereilleni sellainen vieraileva kummajainen, joka käy pyörähtämässä paikalla. On mukavaa, että ystävät järjestävät minulle aina silloin aikaa.

Eeva nauttii uuden kesämökkinsä remontoinnista, mutta pohtii samalla, voiko enää koskaan asettua pysyvästi kotimaahansa.

– Minua pelottaa kauheasti normaali arki Suomessa. Ihanne-elämässäni jokainen päivä on täynnä yllätyksiä ja siihen saisi aina sisältyä ripaus sota-alueen tuomaa jännitystä.

12 VUOTTA SEKASORTOA

– Afganistanin nykyinen sota alkoi lokakuussa 2001, kun Yhdysvallat ja Pohjoisen liiton joukot hyökkäsivät maahan syrjäyttääkseen Taleban-hallinnon.

– Tilanne Afganistanissa on edelleen epävakaa, mutta kansain­väliset taistelujoukot poistuvat maasta vuoden 2014 loppuun mennessä. Senkin jälkeen ulkomaalaiset jäävät tukemaan siviili­hallinnon kehittymistä maahan.

– Euroopan unionin poliisioperaatiossa Afganistanissa työskentelee 310 ulkomaalaista ja 200 afganistanilaista. Suomalaisia on operaatiossa 35, joista 18 poliiseja ja loput siviilejä.

– Operaation tehtävänä on kouluttaa Afganistanin poliiseja, sisä- ja oikeusministeriön henkilökuntaa, rikostutkijoita ja syyttäjiä.