Kuva Milka Alanen
Kuva Milka Alanen

Näyttelijä Sanna Stellan, 38, on perinyt äänekkyytensä isältään. Äidiltään hän on saanut treffikoulutusta.

Nainen etsii isänsä kaltaista miestä.
Kun mieheni kävi ostamassa meille pakettiauton, hän oli selvästi huolissaan siitä, että pitäisin sitä rumana. Mutta olinkin aivan myyty: tuollahan pääsee retkeilemään ja vaikka mitä! Sitten tajusin, että isällänikin oli pakettiauto, kun olin pieni. Toinen juttu ovat reisitaskuhousut. Ne ovat miehellä must, varmaankin siksi, että isälläni oli sellaiset.

Nainen ajattelee seksiä vähemmän kuin mies.
Nainen ajattelee seksiä varmasti yhtä paljon, mutta mies keskittyy siihen kerralla. Nainen miettii tiskejä, töitä, päivän asua ja seksiä siinä sivussa.

Nainen ostaa koko perheen vaatteet.
En uskaltaisi ostaa miehelleni vaatteita. Korkeintaan huomautan, jos housunpuntit ovat liian lyhyet. Lastenvaatteet menevät suunnilleen puoliksi: minä saatan tilata netistä älykalliit, ekopuuvillaiset vermeet, kun taas mies ostaa marketista ne käytännölliset mutta rumat tossut.

Nainen ei osaa olla hauska kuten mies.
Kyse on vain oman tilan ottamisesta. Olen kuullut monilta todella hauskoilta naiskoomikoilta, että heidät on tyttöinä yritetty kasvattaa pitämään pienempää ääntä itsestään. Ei minunkaan äänekkyyteni aina istunut Pohjois-Satakuntaan, jossa vartuin. Luonteeni on peräisin isältä. Keskusteluni hänen kanssaan ovat aina kilpailua siitä, kumpi heittää hauskemman läpän.

Nainen ei voi juoda kuin mies.
Minä en ainakaan voi, sillä minulla menee jo puolesta lasillisesta show­vaihde päälle. Uskon, että kissakin joisi minut pöydän alle.

Nainen yrittää kouluttaa miehen sellaiseksi kuin haluaa.
Kenenkään persoonaa ei voi ryhtyä muuttamaan. Avioliitto on sitä, että luovutaan odotuksista ja annetaan toisen olla oma itsensä. Avioliitossani on ollut rikkaus, että olemme kasvaneet yhdessä mutta omiin suuntiimme. Itselle pitää silti asettaa suhteessa rajat. Suomi on täynnä liian kilttejä naisia, jotka kärsivät kaikenlaista hiljaa ja jalosti.

Nainen inhoaa formuloita.
Vihaan sitä moottorien nillitystä, varsinkin keskellä parasta sunnuntaipäivää. Onneksi meillä ei asu formulafanaatikkoja.

Naisella ei ole koskaan sopivaa päällepantavaa.
Mikä kumma siinä onkin, että kerran käytetty asu näyttää seuraavalla kerralla jo aivan elähtäneeltä. Tuntuu, ettei kaapissa ole ikinä mitään sopivaa. Vähintäänkin tarvitsee aina jonkun uuden asusteen päivitykseksi.

Keittiö on naisen valtakuntaa, autotalli miehen.
Kerran kuulin naisesta, joka oli sisustanut miehensä autotallin. Aivan hävytöntä! Mielestäni molemmilla pitäisi olla oma tila, jossa pääsee tekemään omia juttuja. Mieheni valtakunta on hänen äänistudionsa. Nykyisessä asunnossamme emme pääse eroon toisistamme, mutta kohta muutamme omakotitaloon. Aion sisustaa itselleni huoneen, joka on täynnä muhkeita istumatyynyjä.

Seitsemäntoistavuotiaana neito on kauneimmillaan.
Minulla oli 17-vuotiaana kynitty tukka ja huonot farkut, olin oikea jätkä. Vasta kun aloitin teatterikoulun Lontoossa, aloin ajatella, että voisin oikeastaan olla nainen. Itse siis olen 38-vuotiaana ehdottomasti kauniimpi kuin 17-vuotiaana. Ihailen nuoren ihon kuulautta, mutta en välttämättä viattomuutta: pidän enemmän monessa liemessä keitetystä kauneudesta.

Nainen on ikuisella laihdutuskuurilla.
Ihmettelen koko sanaa laihdutuskuuri. Miksi pitää kikkailla, kun ratkaisu on, ettei syö liikaa? Minulle kohtuullinen syöminen on elämäntapa. Voisin kyllä tyhjentää leipomon joka päivä, mutta se ei ihan kävisi yksiin töideni kanssa.

Nainen ei halua kuulla rehellisiä kommentteja painostaan ja ulkonäöstään.
Kuka määrittelee rehellisen? Joku voi olla yhden mielestä todella kivannäköinen ja toisen mielestä aivan karsea. Kun muutin Englantiin, ihmisillä oli aina tapana kehaista tavattaessa: "You look wonderful." Olin ihan hämmentynyt: ai näytänkö, voi kiitos! Opin kyllä, että se on vain yleisesti käytetty fraasi, mutta siitä tulee silti ihana olo. Kannatan kohteliaisuutta.

Raskausaika on naisen elämän onnellisinta aikaa.
Molempien raskauksieni aikaan olen tuntenut itseni jumalattareksi. Sitten olen nähnyt jälkikäteen kuvia ja järkyttynyt, että siinä vasta turvonnut pallo. Mutta mitä merkitystä sillä on, kun oma fiilis on ollut loistava.

Nainen ei voi lähteä kauppaan meikkaamatta.
Minä voin, helposti. Tosin saatan joskus kauhistua, kun näen heijastukseni jääkaappipakastimen kannesta. Viime aikoina on tullut enemmän sellainen fiilis, ettei halua törmätä tuttuihin ja näyttää aivan räjähtäneeltä. Tiina Jylhä on joskus sanonut, että on ympäristöystävällistä laittautua ihmisten ilmoille.

Hiiret ja hämähäkit saavat naisen hysteeriseksi.
Yritän kyllä kovasti olla reipas, mutta ei onnistu. Taloyhtiössämme on isoja hämiksiä, ja kerran sellainen viiletti olohuoneen lattian poikki. Täytyy myöntää, että soitin mieheni kotiin auttamaan.

Naisella ei ole suuntavaistoa.
Minulla on huomattavasti parempi suuntavaisto kuin miehelläni, varsinkin kaupungeissa: kartoitan maailman metropolitkin sekunneissa. Metsässä suunnistaminen taas ei ole vahvuuteni, sillä pelkään luontoa.

Naisihanne on yhä pullantuoksuinen äiti.
Kerran ystäväni väitti minua pullantuoksuiseksi. Toppuuttelin, että en todellakaan ole. Naisihanteeni ei ole sellainen, sillä siihen liittyy jollain tasolla kotiin sulkeutuminen ja tuohon rooliin alistuminen. Sittemmin olen alkanut ajatella, että kyllä minussakin on pullalta tuoksuva puoli. Meillä kaikilla on monia erilaisia rooleja.

Nainen tekee päätökset tunteella, ei järjellä.
Mitä isompi päätös, sitä vahvemmin sekä miehelläni että minulla on tunne mukana. Uuden talommekin ostimme siksi, että se nyt vain tuntui hyvältä. Myös näyttelijän uralle lähteminen kuvaa tätä. Pitää olla kutsumus ja tunne mukana, että pystyy kestämään tätä hulluutta, eikä mene oikeisiin töihin. Minä en ole koskaan voinut kuvitellakaan muuta vaihtoehtoa.

Nainen tykkää nyyhkyleffoista.
On ihanaa saada kunnon katharsis itkemällä elämäänsä nyyhkyleffan kautta. Joskus katsomme elokuvaa mieheni kanssa, rapsutamme toistemme jalkapohjia ja kyynelehdimme molemmat omaan suuntaamme, vähän häpeillen. Kerran mieheni vei minut katsomaan valitsemaansa yllätysleffaa, ja äitini tuli meille hoitamaan poikaamme. Olin aivan poikki, halusin vain itkeä ja mussuttaa irtokarkkeja. Mieheni valinta olikin eurooppalainen taide-elokuva, joka ei sopinut hetkeen ollenkaan. Salissa oli niin hiljaista, että en uskaltanut koskeakaan karkkeihini. Lähdin kesken kotiin, mutta äiti ei päästänyt minua sisään ovesta. Hän koulutti minua vartin ajan postiluukun läpi: jos mies vie naisen treffeille elokuviin, niin siellähän istut loppuun asti, vaikka sitten ilman niitä karkkejasi!