”En ajattele eläväni ruuhkavuosia, koska olen tällainen pätkätyöläinen. Syksy on tiivis, kun näytelmää harjoitellaan, mutta ensi-illan jälkeen taas helpottaa. Keväällä on vain esitykset ja aikaa muille töille tai perheelle.” Kuva Liisa Valonen
”En ajattele eläväni ruuhkavuosia, koska olen tällainen pätkätyöläinen. Syksy on tiivis, kun näytelmää harjoitellaan, mutta ensi-illan jälkeen taas helpottaa. Keväällä on vain esitykset ja aikaa muille töille tai perheelle.” Kuva Liisa Valonen

Matleena Kuusniemi, 39, palaa viiden vuoden kotiäitiyden jälkeen ryminällä parrasvaloihin. Syksyllä hänet nähdään kahdessa isossa ensi-illassa. – Onneksi en ole stressaavaa tyyppiä, näyttelijä sanoo.

Tokoinrannan puistikossa Helsingin Hakaniemessä on leppoisa tunnelma. Ihmiset makoilevat nurmikolla, jotkut ovat lähdössä veneilemään. Puistokahvilan terassillakin istuu rentoutuneen oloinen nainen. Näyttelijä Matleena Kuusniemi, 39, siemailee kahvia ja nauttii maisemasta.

Ja vaikka naisen puheessa vilahtelevat sellaiset sanat kuin töihinpaluu, elämänmuutos ja ensi-ilta, hän ei vaikuta lainkaan hermostuneelta.

– En ole stressaantuvaa tyyppiä, kyllä kaikki aina järjestyy. Tietysti mielessä pyörivät monet asiat.

Voisi kuvitella, että mielessä myllertäisi enemmänkin. Näyttelijä palaa syksyllä viiden kotiäitivuoden jälkeen töihin.

Eikä Matleena käynnistele työelämää mitenkään hissukseen vaan palaa parrasvaloihin kahdessa odotetussa ensi-illassa: Hänellä on naispääosa Peter Franzénin ohjaamassa elokuvassa Tumman veden päällä. Toinen koitos on naispäärooli Kansallisteatterin satsauksessa, Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat -kirjaan perustuvassa näytelmässä.

Syyskuun alussa Matleena aloittaa vierailijana Suomen Kansallisteatterissa. Ensimmäistä kertaa elämä rakentuu viisipäiväisen työviikon, säännöllisten työaikojen ja lasten päiväkotiaikataulujen varaan. 

Muutos ei jännitä, mutta mietityttää. 

– Välillä käy mielessä, miten jaksan mennä viitenä päivänä viikossa töihin, kun olen nytkin perjantaisin ihan poikki, Matleena naurahtaa. – Mutta saahan ihminen väsyä siitäkin, että ulkoilee, leikkii ja touhuaa lasten kanssa.

– Sitä paitsi työ antaa valtavasti energiaa, ja olen kaivannut sen tuomaa vaihtelua. Näytelmän tekeminen on kuin pääsisi pitkälle matkalle.

Viisi vuotta kotona

Matleena ei alun perin aikonut jäädä kotiin viideksi vuodeksi. Kun vanhimmalle pojalle ei järjestynyt päivähoitopaikkaa ajoissa, hän huomasi jatkavansa kotihoitoa.

Sitten nuorempi ilmoitti tulostaan. Matleena istui hiekkalaatikolla, työnsi rattaita ja tutustui Lautta­saaressa sijaitsevan kodin läheisiin leikkipuistoihin. Leo-poika on nyt viisi, ja Tyko täyttänyt kaksi vuotta.

Moni ystävä on ihmetellyt, miten hän on jaksanut olla kotona kahden pienen lapsen kanssa niin kauan.

– Se on mennyt päivä kerrallaan perunoita keitellessä, Matleena hymähtää. 

Arki on hänelle ”peruskivaa”, elämää tasapainottava tekijä.

– Työni on niin epävarmaa, että säännöllinen arki antaa rytmin elämälle. 

Eniten hän on kaivannut itsekseen oloa ja hiljaisuutta.

– Kun kotona huutaa kaksi poikaa, välillä en kuule edes omia ajatuksiani. 

Kotona ollessaan freelance-näyttelijä ei kuitenkaan murehtinut töitä. 

– Siedän hyvin epävarmuutta ja olen aina luottanut siihen, että töitä riittää. 

Ja niitä on riittänyt. Matleena teki läpimurtonsa jo teatteri­koululaisena Levottomat-elokuvassa. Hän sai Jussi-palkinnon elokuvasta Paha maa, ja televisiossa hänet on nähty muun muassa Irtiottoja-sarjassa. 

– Tämä on yhtä aikaa ihana ja kamala ammatti. Täysin vapaa, mutta vailla mitään takeita tulevaisuudesta.

Mutta kyllä hänkin paniikin tuntee. Aika ajoin se iskee hetkeksi.

– Vaikka en hermoile, mitä muut minusta ajattelevat, olen usein tyytymätön työhöni. Se on rankkaa.

– Onneksi perhe on tuonut elämääni suhteellisuudentajua ja muuta sisältöä, sillä työ ei ole kaikki kaikessa. 

Paniikkia ehkäisee myös puolison vakituinen päivätyö. Matleena asuu avoliitossa automaatioalalla työskentelevän diplomi-insinööri Antti Mansikkamäen kanssa. He tapasivat ystävien kautta lähes kymmenen vuotta sitten. Matleena aavisti heti, että tähän suhteeseen hän voisi jäädä – vapaudenkaipuustaan ja sitoutumiskammostaan huolimatta. 

– Hän ymmärtää työni epäsäännöllisyyden ja on valmis uhraamaan lomiaan.

Miesten maailma

Miehen lomia ja isoäitien hoitoapua on jo tarvittu. Syyskuussa ensi-iltansa saava Tumman veden päällä kuvattiin viime kesänä ja talvena.

Matleena näyttelee perheenäitiä, joka joutuu Samuli Edelmannin esittämän alkoholisoituneen miehensä pahoinpitelemäksi. Elokuva pohjautuu Peter Franzénin omaelämäkerralliseen romaaniin 1970-luvun Pohjois-Suomessa.

Pesti tuntui onnenpotkulta: Matleena sai pitkästä aikaa ison elokuvaroolin, ja Peter Franzén oli ohjaajana ”loistava”.

– Jännitin, miltä tuntuu esittää ohjaajan äitiä, mutta Pete luotti näyttelijöihin ja ohjasi sydämellään. Hän totesi vain, että anna mennä – totta kai sinä osaat.

Kuvausten loppuminen oli silti helpottavaa. Eeva-äidin maailma oli raskas.

– On helppo ihmetellä, miksei hän vain lähde. Mutta ei silloin erottu yhtä helposti kuin nyt. Kulissit piti säilyttää. 

Syksyn roolien myötä Matleenalle on auennut yhä selvemmin naisen mahdollisuudet eri aikoina. Marraskuussa ensi-iltansa saava Kun kyyhkyset katosivat -näytelmä kertoo yhden avioparin, Edgarin ja Juuditin, tarinan Virossa toisen maailmansodan miehitysvallan alla.

Miehensä kautta Juudit voi joko selvitä tai luhistua. 

– Molemmat roolihenkilöni, Juudit ja Eeva, ovat suuria haaveilijoita. Haaveilu on ollut tapa selvitä raskaassa arjessa. 

– Nainen on aina joutunut sopeutumaan olosuhteisiin. Ja edelleen naisen osa on vaativa, Matleena sanoo. 

Esimerkkinä hän mainitsee naista halventavat vitsit, kliseet ja asenteet, joihin yhä törmää. Matleena myöntää ajattelevansa asiaa ensisijaisesti työnsä kautta. 

– Nainen on niin usein objekti ja tirkistelyn kohde, sillä asioita katsotaan miehen silmin. Vieläkin kuvauksissa joku saattaa lohkaista, että ai, sinähän osaat ajaa autoa. 

– Miehille on aina kirjoitettu enemmän ja parempia rooleja, ja naiset ovat saaneet samasta työstä vähemmän palkkaa.

Matleena on onnellinen, että nykyisin naiset kirjoittavat ja ohjaavat niin paljon.

– Mutta maailma on yhä miesten. Olenkin monesti miettinyt, että haluaisin olla mies, naurahtaa Matleena. 

– Välillä ajattelen myös, että hyvä, kun lapseni ovat poikia. Jos minulla olisi tyttöjä, joutuisin miettimään enemmän, mitä malleja annan heille. Ehkä tyttöjä pitäisi myös tietoisemmin tukea itsenäisyyteen ja hyvään itsetuntoon. 

Matleena on miettinyt vastuunkantoa varinkin äitiyden myötä. 

– On itse vaikutettava elämänsä epäkohtiin eikä luovutettava. Vaikuttaminen on sitä, että jaksaa jatkuvasti tiedostaa naisen elämään liittyvät asenteet ja sanoa niistä ääneen.

Ahdistunut nuori

Matleena onkin pohtinut miehen ja naisen rooleja omassa perhe-elämässään.

– Pojat näkevät meillä kotona, että isä osallistuu, kantaa vastuunsa kodin töistä ja kohtelee naista kunnioittavasti. Minun haasteeni äitinä on sitten siinä, että pidän omat rajani.

Matleena saa välillä itsensä kiinni liiasta vastuunotosta ja uhrautumisesta.

– Miksi illallakin alan selittää miehelleni, mitä ruokaa lapsille annetaan ja koska mennään nukkumaan? Kyllä hän osaisi sen homman. 

– Voisin aivan hyvin mennä enemmän vaikka elokuviin. Miksi olen pitänyt niin tiukkaan kiinni siitä, että haluan itse hoitaa omat lapseni? Ja miksi oman ajan ottoon on niin vaikea pyytää hoitoapua? Välillä pitää laittaa itsensä etusijalle.

Haasteista huolimatta Matleena sanoo perhe-elämän ja lasten kasvattaneen häntä paljon.

– Olisi kannattanut hankkia heidät jo 18-vuotiaana eikä odottaa 34-vuotiaaksi, Matleena nauraa.

Matleenan nuoruutta leimasi alakulo ja ahdistus. Arka ja syrjäänvetäytyvä tyttö oireili vahvasti murrosikäisenä ja jäi kiinni myymälävarkaudesta.

– Parikymppiseksi asti tunsin itseni enemmän tai vähemmän alakuloiseksi. Olo oli väsynyt ja tyhjä.

Ahdistukseen oli monia syitä. 

– Nuoruuteen tietenkin kuuluu aina tietty ahdistus. Minä en osannut käsitellä asioitani avoimesti, olin lukossa ja ylikriittinen itseäni kohtaan.

Hän muistaa yhä päivän, jolloin synkkyys yhtäkkiä helpotti. 

– Olin 20-vuotias ja näyttelin Ylioppilasteatterissa. En tiedä, liittyikö se aivokemiaan vai mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä tajusin, että elämä kantaa. Elämään voikin luottaa! Ja sillä asenteella selviää. 

Se oivallus on kantanut häntä tähän päivään asti. 

Myös työ ja läheiset naiset ovat auttaneet henkisesti avarammille vesille.

– Ihailen lähipiirini naisia, jotka pärjäävät niin hyvin. Eikä pärjääminen tarkoita menestystä vaan sitä, että on elämässään rohkea ja omanarvontuntoinen. Uskaltaa olla oma itsensä.