"Enää en yritä muuttaa ulkonäköäni tai ota siitä paineita", Lotta Hintsa sanoo.
"Enää en yritä muuttaa ulkonäköäni tai ota siitä paineita", Lotta Hintsa sanoo.

Vielä muutama vuosi sitten Lotta Hintsan elämää hallitsi vakava anoreksia. – Luulin kontrolloivani syömistäni, mutta syöminen kontrolloikin minua, sairaudestaan parantunut Miss Suomi sanoo.

Salamavalot räiskyvät ja yleisö taputtaa. Lotta Hintsa hymyilee kuvaajille perintöprinsessat rinnallaan. On toukokuun alku, ja Lotta on juuri valittu Suomen kauneimmaksi naiseksi. Toimittajat utelevat valinnan jälkeen, miksi hän halusi missiksi. Lotta puhuu hetken mielijohteesta, mallitoimiston kehotuksesta ja isoäidin toiveesta. Mutta on eräs toinenkin syy, josta hän pysyy vaiti.

– Halusin näyttää itselleni, että olen tarpeeksi vahva, Lotta kertoo nyt.

Vielä muutama vuosi sitten Lotan elämää hallitsi anoreksia. Pahimmillaan syömishäiriö sitoi hänet teini-iässä sairaalan letkuihin.

Nyt Lotta, 25, on kuitenkin toipunut ja pistelee kuin sanojensa vakuudeksi kanasalaattia suuhunsa. Enää hän ei rajoita syömisiään.

– Olen kieltäytynyt ottamasta huonoa omaatuntoa syömisestä tai laskemaan annosteni kaloreita. Kantapään kautta olen oppinut, että ruokaan tulisi suhtautua mahdollisimman rennosti.

Tittelinsä takia Lotta on kuitenkin joutunut tinkimään hetkeksi periaatteistaan. Hän noudattaa parhaillaan fitness-valmentaja Jutta Gustafsbergin treeniohjelmaa, jossa painotetaan riittävää proteiinin saantia ja pidetään huolta, etteivät ateriavälit veny pitkiksi. Kuntokuuri tuli palkintona missikisoista, ja sen tarkoituksena on valmentaa syksyn Miss Universum -mittelöihin. Nyt kanasalaatti jää kesken, sillä Lotta on juuri syönyt Jutan ohjeiden mukaisen tuhdin aamiaisen.

– On eri asia, kun joku muu kontrolloi syömisiäni. Tiedän, että olen terveellisissä käsissä, eikä lipsumisvaaraa ole.

Syöminen kontrolloi elämää

Lotta uskoo, että hänen syömishäiriönsä on seurausta useammasta epäonnisesta sattumasta. Kun Lotta oli kymmenvuotias, hänen perheensä asui Etiopiassa. Isä, formulalääkäri Aki Hintsa, työskenteli paikallisessa sairaalassa. Lotta oli tuolloin jo hyvin liikunnallinen, mutta silti pari luokkakaveria nälvi läskiksi. Pojat olivat vain ihastuneita eksoottiseen suomalaistyttöön, mutta heitot jäivät kytemään Lotan mieleen.

– Silloin tuli ensimmäistä kertaa olo, että olen vääränkokoinen, Lotta sanoo.

Lapsuudenkodistaan Lotta sai terveen pohjan kasvulleen. Vanhemmat huolehtivat, että perheessä syötiin ja liikuttiin, eivätkä antaneet virikkeitä painonpudotukseen. Yläasteella luokkakaverit alkoivat kuitenkin kohkata kaloreista ja kuntoilusta. Lotta oli palannut perheineen Suomeen muutamaa vuotta aiemmin, ja hänen oli ollut vaikea sopeutua ikätoveriensa joukkoon. Tytöt vertailivat, kuinka paljon olivat laihtuneet ja miten vähän olivat syöneet. Kilpailuhenkinen Lotta halusi päihittää muut.

– Aluksi se oli viatonta. Mutta onnistumiset lietsoivat toisiaan. Aloin asettaa itselleni tavoitteita: tällä viikolla minun pitää laihtua kilo, seuraavalla kaksi. 

Lotta ei haaveillut niinkään siitä, että olisi pienempi. Hän sai laihduttamisesta onnistumisen tunteita, jotka pönkittivät itsetuntoa. Putoavat puntarin lukemat tuottivat valtavaa mielihyvää.

– Luulin, että kontrolloin syömistäni, mutta jälkikäteen olen tajunnut, että se kontrolloi täysin minua, Lotta sanoo.

Kadonneet kilot

Lukujärjestyksessä on hyppytunti, mutta Lotta ei jää norkoilemaan kavereidensa kanssa koululle. Hän pinkoo kotiin, minkä jaloistaan pääsee. Kukaan ei ole vastassa eikä puutu siihen, mitä hän tekee. Se sopii Lotalle. Puolen tunnin ajan hän polkee rivakasti kuntopyörää ja juoksee sitten takaisin koululle. Onnistuinpas, Lotta hykertelee itsekseen.

– Kuvittelin aina, että viikonloppuna vetäisin palkinnoksi hirveästi karkkia, kun olin ollut viikon niin kiltisti. Mutta sitten en tahtonutkaan syödä kuin ihan muutaman makeisen, Lotta sanoo.

Lotta pieni ruokansa pikkuriikkisiin paloihin. Pyöritteli sitä lautasella, jotta näytti kuin hän olisi syönyt. Väitti jo ruokailleensa. Leipoi herkkuja ja katseli sitten sivusta, kun perhe mutusteli niitä.

Sairauden akuuttivaihe kesti ylä­asteen kaksi ensimmäistä vuotta. Sinä aikana Lotan paino putosi 52 kilosta 39 kiloon.

Sairauden ollessa ankarimmillaan Lotta söi äärimmäisen niukasti. Hänestä oli nautinnollista katsoa, kuinka sekin vähä paloi pois kuntopyörän mittarissa. 

– Lopulta en jaksanut nousta edes kahta porrasaskelmaa kerrallaan. Oloni oli epätoivoinen, sillä tiedostin, että tilanne oli huono. En vain pystynyt tekemään asialle mitään, Lotta sanoo.

Toipuminen alkaa sairaalassa 

Neljätoistavuotias Lotta makaa sairaala­sängyssä ja tuijottaa eteensä. Hänen nenäänsä on ujutettu letku, jota pitkin sisuksiin virtaa ravintoliuosta. Hän saa nousta vuoteeltaan vain vessaan. Häntä ahdistaa ja suututtaa. 

– Olin aluksi hyvin vihainen, että minut laitettiin pakkohoitoon. Tuntui, että ihmiset tekevät minulle väkisin jotain sellaista, mitä olisin kaikista vähiten halunnut: pakkosyöttävät minua. En ollut enää kontrollissa, ja se oli todella ahdistavaa. Mutta olin niin väsynyt, että antauduin. Hyväksyin, etten voi tilanteelle mitään, Lotta sanoo. 

– Silloin en vielä ymmärtänyt, miten onnekas olin, että selvisin. Sairaalahenkilökunta oli ihmeissään, että olin ylipäätään hengissä, Lotta sanoo hiljaa.

Lotan vanhemmat olivat kokeilleet järkipuhetta, painostusta, lahjontaa. Lopulta he veivät tyttärensä terveydenhoitajan kehotuksesta sairaalaan. Hoitojakso kesti kaksi kuukautta, mikä tuntui nuoresta tytöstä ikuisuudelta.

Sitä mukaa kun Lotta toipui, hänelle annettiin enemmän vapauksia. Tietyn painon saavutettuaan hän sai ottaa vastaan vieraita ja mennä kävelyille, seuraavaksi käydä viikonloppuisin kotona. 

– Aluksi motiivini tervehtyä olivat aika kyseenalaiset. Ajattelin vain, että mitä nopeammin pääsen täältä pois, sitä nopeammin saan kontrollin takaisin.

Voimien elpyessä myös elämänilo alkoi palata. Eräänä iltana katsellessaan elokuvaa Lotta purskahti nauruun. Hän havahtui itsekin reaktioonsa ja tajusi, ettei ollut nauranut liki puoleen vuoteen. Lotta ei silti pitkään aikaan halunnut puhua anoreksiasta ollenkaan.

– Ajattelin, että ihmiset pitävät minua epäonnistuneena anorektikkona.

Sairaalassa vietettyjen parin kuukauden aikana hän alkoi hiljalleen toipua henkisesti. Pitkät ajat sairaalan sängyssä pakottivat käymään läpi omia ajatuksiaan. Lotta oli ollut niin pitkään sivussa normaalielämästä, ettei hän osannut odottaa, millaista se tulisi olemaan.

Hän tajusi, ettei halunnut jäädä rypemään sairauteensa. Siksi myös perhe ja ystävät sivuuttivat sen nopeasti, kun Lotta pääsi sairaalasta.

– Olen aina ollut analyyttinen ja mietin, miksi teen jotakin. Yritin ajatella, miten voisin olla vahvempi versio itsestäni. Lupasin sairaalahenkilökunnalle ja vanhemmilleni, mutta ennen kaikkea itselleni, että paranen, Lotta sanoo.

Lotan pelasti myös se, että hän suuntasi suorittamisen tarpeensa uuteen harrastukseen. Pian kotiutumisensa jälkeen hän aloitti kilpacheerleadingin. Lotta harjoitti stuntteja, voltteja ja käsillä­seisontaa parikymmentä tuntia viikossa. Hän ymmärsi, että jos halusi pärjätä lajissa, oli pakko syödä.

– Aloin hyväksyä, että ruoka ei ole viholliseni, vaan tekee minulle hyvää. Tuntui hyvin vapauttavalta ja terapeuttiselta, että sain onnistumisen tunteita muualta kuin painonpudottamisesta.

Anoreksia puhkeaa uudelleen

Monta vuotta menikin paremmin. Mutta paraneminen oli vielä kesken, ja Lotan mieli horjuvainen. Kahdeksantoistavuotiaana hän lopetti kilpaurheilun. Samaan aikaan lähipiiriä kosketti suuri kriisi, josta Lotta ei halua puhua sen enempää. Seurasi viisi vuotta, joita Lotta kutsuu ”mustaksi ajanjaksoksi”. Hänellä ei ole tuolta ajalta juuri muistoja.

– Se oli selviytymisaikaa. Vain vähän hyvää tapahtui niinä vuosina.

Silloin Lotasta alkoi tuntua taas, ettei mikään asia hänen elämässään ollut hänen hallinnassaan. Syöminen tuntui ainoalta asialta, johon hän voisi itse vaikuttaa. Hän alkoi taas rajoittaa ruokailujaan. Lotan onneksi kouluterveydenhoitaja vaati, että hänen oli saatava käyntiin anoreksian takia kadonnut kuukautiskierto. Lotta aloitti e-pillerit, jotka nostivat painoa kuusi kiloa. Vaikka Lotta yritti, hormonien tuomat kilot eivät lähteneet.

Alkoi lopullinen hyväksyminen ja toipuminen. Jos päähän eksyi vaarallisia ajatuksia, Lotta muistutti itseään: Lopeta tuollainen ajattelu. Olet vahvempi kuin sairaus. Hoida asiasi eri tavalla!

– Ymmärsin, että terveydellä leikittely olisi ollut siinä tilanteessa viimeinen niitti, Lotta sanoo.

Itsekäs sairaus

Tällä hetkellä Lotasta tuntuu paremmalta kuin ehkä koskaan aiemmin. Kilpailuhenkisyys ja halu tehdä aina parhaansa suuntautuvat nyt töihin ja opiskeluun.

Kokemustensa takia Lotta on allerginen kaikelle laihdutuspuheelle ja hitti­dieeteille, eikä halua edes leikitellä ajatuksella, että pudottaisi itse painoaan.

– Syömisen ajatteleminen on todella kahlitsevaa. Sen sijaan yritän tehdä itsestäni koko ajan vahvemman ja hyväksyä itseni sellaisena kuin olen, Lotta sanoo.

Yksi suurimmista oivalluksista on se, että Lotta on oppinut rakastamaan vartaloaan. Kun hän aamulla vilkaisee peiliin, hän ei yritä löytää vikoja vaan miettii, mistä kehossaan pitää.

– On kauheaa, jos joku mollaa sinua joka aamu, varsinkin jos se olet sinä itse.

Vaikka syömishäiriö on vahvistanut Lottaa, se ei poista katumusta. Hän tietää, että on voinut vaikuttaa tulevaisuuteensa radikaalisti, sillä anoreksia voi heikentää hedelmällisyyttä.

– Kaduttaa, että olen voinut pilata mahdollisuuteni saada lapsia.

Vielä äitiys ei ole ajankohtaista, mutta jonain päivänä Lotta haluaisi jälkikasvua. Häntä harmittaa myös, miten suurta tuskaa hän on läheisilleen tuottanut.

– Anoreksiahan on kamalan itsekäs sairaus. Kaikki ajatukset ovat silloin omissa onnistumisissa. Läheiset joutuvat vain seuraamaan sivusta, kun itse tekee hidasta itsemurhaa.

Tarpeeksi vahva missiksi Lotta jännittää näppäillessään äitinsä numeroa. Mitä tämä sanoo siitä, että Lotta on valittu missikiertueelle? Hän ei ole kertonut kenellekään, että haki kilpailuun. Ei aluksi edes poikaystävälleen, JYP:n jääkiekkoilijalle Kristian Näkyvälle. Lotta tietää, että läheiset voivat pitää kisaa ajanhukkana ja pelätä missileiman vaikutusta tulevaisuuteen.

– Tuntui, että olisin joutunut keksimään kauheasti järkisyitä osallistumiselleni, jos olisin kertonut heille aiemmin. Tietysti läheiseni olivat aluksi järkyttyneitä, kun ravisutin sitä kaavaa, mitä minulta odotettiin koulun ja työurani suhteen, Lotta sanoo.

Vaikka lähipiiri tiesi Lotan olevan jo vahvempi, heidän mielessään käväisi myös huoli siitä, miten ulkonäön arvostelu vaikuttaa häneen. Lotta ymmärtää epäilykset. Vaikka hän ei ole törmännyt syömishäiriöihin missipiireissä, ovat ulkonäköpaineet kaikilla kovat.

– Missikisoihin ei kannata tulla hakemaan hyväksyntää. Toivoisinkin, että jokaisella tähän maailmaan haluavalla olisi tarpeeksi hyvä itsetunto, koska kritiikki voi aiheuttaa muitakin ongelmia kuin syömishäiriöitä, Lotta sanoo.

Vaikka Lotan syömishäiriö ei perustukaan ulkonäköpaineisiin, tekemistä on ollut nimenomaan hyvän itsetunnon kanssa. Siksi hän uskalsi mukaan kisaan nyt – tarpeeksi vahvana. Silloin, kun Lotta ei vielä osannut rakastaa itseään, hän ei pystynyt ottamaan muidenkaan rakkautta vastaan. Tuolloin kritiikkikin olisi kolhinut häntä kovemmin.

– Nykyään koen itseni tarpeeksi rakastetuksi. Vaikka en kelpaisi kaikille, läheisilleni kelpaan. Minun ei tarvitse muuttaa ulkonäköäni tai ottaa siitä paineita, Lotta sanoo.

Lotta Hintsa

Miss Suomi on syntynyt 29.6.1988 Nurmossa.

Asuu jääkiekkoilijapoikaystävänsä Kristian Näkyvän kanssa puoliksi Jyväskylässä ja puoliksi Helsingissä.

Opiskelee kauppatieteiden maisteriksi Jyväskylän yliopistossa.

Pariskunnalla on kaksi koiraa, pomeranianpentu Naomi ja chihuahua Lilian.

Valmistautuu parhaillaan Miss Universum -kisoihin, jotka pidetään marraskuussa Moskovassa.