Heti herätessään Sanna Pyykkö mietti, mitä herkkuja hän tänään söisi. Ahmimisen hän lopetti vasta, kun kaikki makea oli syöty. – Tarvitsin sokeria samalla tavalla kuin alkoholisti tarvitsee ryypyn.

Ensin tulee raukea, euforinen olo – vähän samanlainen kuin nousuhumalassa. Sitten mielen valtaavat ällötys, syyllisyydentunne ja häpeä. Sanna Pyykkö, 36, istuu lamaantuneena­ sohvallaan. Hän on aloittanut popsimalla paketillisen jäätelöä ja jatkanut tyhjentämällä kokonaisen karkkipussin, suklaalevyn ja keksipaketin. Olisi hän mässäillyt enemmänkin, mutta kaapit ammottavat tyhjyyttään ja kaupat ovat jo sulkeneet ovensa.

– Ahmiminen ei koskaan pysähtynyt siihen, että olisin saanut tarpeekseni. Lopetin­ vasta, kun minua alkoi oksettaa, herkut oli syöty tai menin nukkumaan. Tarvitsin sokeria samalla tavalla kuin alkoholisti­ tarvitsee ryypyn, Sanna sanoo.

Hotkimisen jälkeen Sanna aina mietti, miten pääsisi eroon kaikista kaloreista, jotka oli juuri kaatanut sisäänsä. Lähtisikö lenkille vai oksentaisiko? Toisinaan hän valitsi molemmat.

Kun Sanna oli syönyt jättiannoksen sokeria, hänen mielialansa heilahtelivat, hän hikoili ja voi pahoin. Yönsä hän nukkui levottomasti, mutta mietti heti aamulla,­ mitä herkkuja tänään söisi.

Makea oli maistunut Sannalle pienestä pitäen. Parhaissa lapsuusmuistoissa äiti leipoi peltikaupalla pullaa, ja Sanna sai syödä niitä niin paljon kuin vatsa veti.

– Syöminen on aina ollut minulle tärkeää. Aina olen myös hävennyt ahmimistani ja peitellyt jälkiäni, Sanna kertoo.

Kun vanhempien silmä vältti, Sanna napsi pakkasesta jäisiä pullia. Hän otti ne aina eri pusseista, jotta hupenemista ei huomattaisi. Piilottelu jatkui vanhempanakin. Sanna hamstrasi herkku­vuorensa useista eri kaupoista ja selitteli ostoksiaan myyjille milloin milläkin lastenkutsuilla.­

Sanna Pyykkö ei enää ryntää jääkaapille, kun tunteet ottavat vallan.

Viikonloppuahmija

Suklaavanukas kiiltelee kutsuvana työpaikan jääkaapissa. Sannaan iskee jälleen hirvittävä himo: vanukas on saatava, vaikkei se ole hänen. Sanna varmistaa, ettei kukaan näe, vie herkun ja syö sen.

Tarkoitus ei ole varsinaisesti varastaa vaan pikemminkin lainata. Sanna on päättänyt kipaista äkkiä lähikauppaan ja ostaa uuden. Mistään ei kuitenkaan tahdo löytyä samanlaista. Sanna joutuu kiertämään kaupan toisensa jälkeen.

– En vain pystynyt myöntämään ääneen,­ että söin jonkun toisen jälki­ruuan ilman lupaa.

Sanna saattoi tyhjentää jää­kaapin, kun eteen tuli murheita, hän jännitti tai oli innoissaan. Ulkopuolisten oli vaikea huomata ahmimista, sillä Sanna harrasti arkisin paljon liikuntaa ja pystyi muiden nähden syömään terveellisesti.

– Viikonloppuisin eristäydyin kotiini ja ahmin piilossa muilta. Saatoin syödä kaikkea roskaa, jota selvinä päivinä halveksin. Elämäni oli jakautunut  kahteen eri todellisuuteen.

Toipuminen sai alkunsa viitisen vuotta sitten. Sanna oli jo pidempään käynyt psykoterapiassa, ja nyt terapeutti ehdotti vertaistukiryhmää, joka oli tarkoitettu ruoka­riippuvuuksista kärsiville.

Kun sana riippuvuus lausuttiin ääneen,­ se tuntui Sannasta vieraalta ja luotaantyöntävältä.

– Minun oli kuitenkin myönnettävä, etten selvinnyt enää omin voimin. Ruoka pyöritti elämääni täysin.

Vertaistukiryhmässä Sanna näki kaltaisiaan, ihania ja rakastettavia ihmisiä, joilla vain sattui olemaan vaikea suhde syömiseen. Se auttoi häntä hyväksymään itsensä.

– Vertaistuki poistaa valtavasti häpeää ja syyllisyyttä, Sanna sanoo.
Sanna teki myös oman ruokasuunnitelman. Aluksi siihen kuului yksi herkuttelukerta päivässä, vaikkapa kolme keksiä iltapäiväteellä. Helpoimpia Sannalle olivat kuitenkin päivät, jolloin hän kieltäytyi herkuista kokonaan.

– Reilun vuoden jälkeen jätin sokerin pois. Sen jälkeen oksentelu ja ahmiminenkin ovat loppuneet, Sanna sanoo.

Sanna toivoo, että sokeririippuvaisten hoidossa ehdotettaisiin entistä rohkeammin sokerista luopumista.

– Ei kukaan sano alkoholistillekaan, että juo vain yksi olut tai lasi viiniä.
Sannan mielestään addiktiossa ei ole kyse itsekurin puutteesta tai siitä, ettei ihminen tietäisi, miten pitää syödä.

– Sokeri on paljon suurempi ongelma kuin ajatellaan. Ei riippuvuutta voi selättää pelkällä tahdonvoimalla tai omin avuin.

Ei edes hääkakkua

Vastavihitty Sanna seisoo häävieraiden edessä. Hän on juuri mennyt naimisiin ja lohkaisee miehensä kanssa suuren palan­ hääkakusta. Sen sijaan että Sanna maistaisi sokeriunelmaa, hän seuraa  vain sivusta,­ kun hänen miehensä vie lusikan suuhunsa. Kakusta pidättäytyminen ei enää ole Sannalle iso asia.

– Välillä minulle päivitellään, miten kurjaa elämäni mahtaa olla, kun en voi käyttää sokeria. Minulle herkuista kieltäytyminen on kuitenkin sama kuin vapaus.­ Elämäni on nykyään paljon helpompaa kuin ennen, Sanna sanoo.

Hän on jättänyt pois paitsi sokerin myös vehnäjauhon, valkoisen pastan ja riisin.  Vaikka syöminen alkaa olla hallinnassa, yksi asia Sannaa pelottaa. Entä jos hänen parivuotias tyttärensäkin koukuttuu? Toistaiseksi Sanna ei ole antanut lapselleen sokeria, mutta ajattelee totuttavansa tämän myöhemmin yhteen karkkipäivään viikossa. Sanna arvelee, että herkuttelun kieltäminen kokonaan on varmin tapa aiheuttaa ongelmia.

Haaveena auttamistyö

Yhtäkkiä Sanna tajuaa, että hänen elämäntilanteensa on nyt juuri sellainen, jollaista hän on pelännyt. Hän on eronnut vuoden alussa ja jäänyt sinkkuäidiksi. Samassa hän tajuaa myös, että jokin on muuttunut paremmaksi: enää hän ei lääkitse pettymystään syömällä.

– Kun sen tajusin, jalkani melkein irtosivat­ maasta. Elämäni on nyt omissa käsissäni, ja olen kiitollinen siitä.

Koska Sannan oma toipuminen on jo hyvällä mallilla, hän haluaa auttaa muita. Jo joitakin vuosia sitten hän luki ruotsalaisen Bitten Jonssonin kirjoittaman kirjan Sokeripommi. Bittenin mukaan­ jopa kolmella neljästä on synnynnäinen sokeriherkkyys. Bitten myös perusti Ruotsiin klinikan, joka järjesti vieroitushoitoja sokeririippuvaisille.

Sannan päässä välähti, että Suomeenkin tarvittaisiin vastaavia palveluita. Nyt hän on hakenut päihderiippuvaisten hoidosta tunnetun Myllyhoitoyhdistyksen kanssa rahoitusta projektille, jossa terveydenhuoltoalan henkilöstöä koulutetaan tunnistamaan ruokaan ja syömiseen liittyvää riippuvuutta.

Sanna uskoo, että hänelle sokeririippuvuudesta eroon pääseminen on koko elämän kestävä projekti. Vaikeinta on ollut ymmärtää, ettei tunteille tarvitse tehdä mitään.

– Kun olen allapäin, yritän nykyisin vain elää tunteen kanssa ja luottaa siihen, että se ajan mittaan katoaa. Se on tietysti vaikeaa, mutta myös äärimmäisen palkitsevaa.

Kiusauksia tulee yhä. Toisinaan nenään­ tarttuu jokin tuttu tuoksu: äidin lämpimäiset tai lähikahvilan voisarvet. Se saa Sannan hetkeksi pois raiteiltaan. Eikö hän saa enää koskaan tuntea tuota ihanaa makua suussaan? Sitten hän työntää ajatuksen nopeasti taustalle.

– Ajattelen, että tänään en kajoa herkkuihin, mutta huomisesta en tiedä. 

Niko Helenius (vas.) ja Teuvo Loman etsivät apua makeanhimoonsa.

Kuusi kiloa karkkia!

Sen jälkeen kun sisustussuunnittelija Teuvo Loman ja hänen muusikkopuolisonsa Niko Helenius lopettivat alkoholin käytön viime vuoden lokakuussa, heistä tuli huomaamattaan sokerihiiriä. 

– Eräänäkin viikonloppuna vedimme Nikon kanssa kuusi kiloa karkkia. Ajattelen sokerihumalan olevan kuin huumepiikki. Ensin tulee autuas­ olo, mutta jälkeenpäin tuntuu vain pahalta, Teuvo sanoo.

Teuvo ja Niko ovat yrittäneet rajoittaa mässäilyään pitämällä karkkipäivän kerran viikossa, tosin huonolla menestyksellä.

Karkkipäivänä pariskunta on jättänyt lämpimän ruuan kokonaan väliin ja keskittynyt vain herkutteluun.

– Ei siinäkään ole järkeä, että ahmimme itsemme kerran viikossa kipeiksi. Harkitsen parhaillaan vieroitusta, sillä haluan saada riippuvuuteni hallintaan, Teuvo sanoo.

Lisää aiheesta:

Sokeri voi tuottaa aivoille samanlaista mielihyvää kuin huumeet